Pearl Harbor on sotaleffojen Titanic. Draamaa ryyditetään naiskatsojien keskuudessa nenäliinoja kuluttavalla lavstoorilla. Tosimiehethän ei nyyhki muuta kuin väkevän sinapin aiheuttamien höyryjen takia.
Saving Private Ryan kuvasi sotaa puolen tunnin alkutyrmäyksessä tavalla, joka oli kuulemma lähinnä totuutta. PH:n sota on sliipattu versio samasta aiheesta. Sankaritekoja sotatantereella ja lasareetissa, kun Ryanissa tuska ja hätä olivat päällimäiset teemat. PH:n lavstoori- draamalle suotakoon oikeus olla kiiltokuvallisempi.
Pitkä pommitusjakso sisältää hienoja ja poikkeuksellisia kuvia. Digivelhot olivat tehneet hienon työn. Tuli mieleen uutiskuvat Persianlahden kahakasta, jossa kamera nökötti ohjuksen nokassa. PH:ssa sama juttu oli toteutettu toisen maailmansodan vermeisiin. Ja tietennii ne kaikki digilentsikkajutut räjähdyksineen vie katsojan keskelle aktia. Parasta kaikessa on se, että digitouhut ei ole itsetarkoitus, vaan ovat “vain” osa leffaa.
Tositapahtumiin perustuvissa leffoissa on vaikea tuoda mitään yllättävää esille, joten jännitteet pitää hakea muualta. PH:n tapauksessa lavstoori, politikointi ja armeijan suhteet antavat lihaa luiden ympärille. Erityisesti Jon Voight Rooseveltina saa varmasti Jenkkilässä rinnat ylpeydestä kaarelle. Yllättävää kyllä Voightin karisma riittää suoritukseen. Ben Affleck ja Kate Beckingsale tekevät ansaikos-taunopalo-suorituksen, johon on vaikea vaatia muutakaan. Ällöttävä hunaja-siirappiaihe vaatii ällöttävän hunaja-siirappisuorituksen.
Pearl Harbor on krapulaleffojen prototyyppi. Lähes kolmetuntinen sessio saa unohtamaan edellisillan aiheuttamat väänteet. Ennen leffaa pizza ja jäätelö. Spritepurkki kouraan ja nästyykejä naiskatsojalle ja mayday-mayday-olo on ohi. Hyvä leffa.
