Elämä ja kuolema ovat paradoksi. Osaamme synnyttää, mutta emme tiedä mistä elämä tulee. Osaamme tappaa, lukemattomilla tavoilla, mutta ymmärryksemme kuolemasta on yhtä rajallinen. Noita mysteerejä ja niiden välissä kieppuvaa elämäksi sanottua välivaihetta Stephen Kingin sarjaromaani [I]Kuoleman käytävä[/I] kuvaa ja Frank Darabont sovittaa sen loistavaksi elokuvaksi osoittaen että mestariteoksen jälkeen voi tulla uusi mestariteos.
Paul Edgecomb (Dabbs Greer) on vanhainkodissa asuva mies joka on varsin hyväkuntoinen ja toimelias. Elokuvaa katsoessaan muistot pitkän elämän varrelta alkavat tulla esiin ja hän alkaa kertoa tarinaansa ystävälleen, Elaine Connellylle (Eve Brent). Vuosikymmeniä aiemmin, Suuren Lamakauden aikaan Paul (Tom Hanks) työskenteli vanginvartijana kuolemaantuomittujen osastolla. Osastolla on paitsi sekalainen joukko sähkötuoli-istuntonsa odottajia myös vartijoita. Vartijoista ongelmallisin on Percy Wetmore (Doug Hutchison), sillä hän on ilkeä, tyhmä ja varomaton, mutta kuolemaantuomitut ovat pääasiassa rauhallisia. William Wharton (Sam Rockwell) on poikkeus normaalisti rauhallisien vankien joukossa. Vankilanjohtaja Hal Mooresin (James Cromwell) vaimo Melinda (Patricia Clarkson) on kuolemansairas eikä Paulin itsensä virtsatietulehduskaan tunnu hyvältä. John Coffey (Michael Clarke Duncan) on tuomittu hirvittävästä murhasta, mutta jokin hänessä ei täsmää.
Vaikka tarina on useita henkilöitä omaava ei yksikään heistä tunnu yhtään sen vähemmän tärkeältä kuin kerronnallisen keskipisteen muodostava Paul Edgecomb. Tom Hanks toimittaa suorastaan leipäpuukseen muodostuneen sympaattisen jokamiesroolinsa riittävällä ammattitaidolla ja muodollisuudella. Dabbs Greer vanhempana Edgecombina tuo mukaan ikivanhuuden mukana tulevaa realistisuutta ja karismaa. James Cromwellin osuus on tuoda tuskaa ja epätietoisuutta kokonaisuuteen ja hän onnistuu siinä liehuvin lipuin. On mahdotonta esittää yhtä muiden yläpuolelle kohoavaa suoritusta kaikkien ollessa erinomaisia. Harry Dean Stanton on hykerryttävän hauska hulluna luottovankina jolla on alatyylin kommentit hallussaan.
Darabontin ohjaus tekee elokuvan positiiviset, elämää parantavat voimat hillityiksi ja tyyniksi, joten negatiivisten, tuhoavien voimien tulee olla riehakkaita ja kaoottisia. Doug Hutchinson viimeisen päälle epämiellyttävänä ja epäpätevänä Wetmorena riehuu ja kiukuttelee vimmaisella inhottavuudella missä on mukana itsetietoista ylimielisyyttä. Tämä on kuitenkin pelkkä ärsyttävä sivuhuomio todelliselle hirviölle, William Whartonille, jonka tempaukset ovat mielikuvituksellisen nerokkaita pikkumaisessa häijyydessään. Rockwell kailottaa, laulaa, mellastaa ja riekkuu kauhistuttavalla riemulla kuin ihmiseksi muuttunut pyörremyrsky mikä on myös muutenkin iljettävä otus.
Kuitenkin elämän ja tuhon voimien lisäksi on olemassa jokin ihmistä suurempi voima ja se päätti antaa suunnattoman voiman vähämieliselle neekerille, John Coffeylle. Michael Clarke Duncan toimittaa raastavan, musertavan ja paatoksellisen suorituksen ihmeenä joka tekee vain sen minkä voi. Hän ei tiedä mitä hän tekee, eikä paljoa ymmärrä, mutta jokin hänessä ei ole kohdillaan. Elokuvan ja Coffeyn vihreän taipaleen lähestyessä loppuaan Darabont lataa täyslaidallisen pitkän elokuvan aikana rakennettua hiljaista tragediaa ja ehdottomuutta.
Ihmeitä tapahtuu koko ajan ympärillämme ja elämä on niistä kaikista suurin, mutta emme siltikään ymmärrä sitä. Me kaikki kuljemme sen käytävän, mutta joillekin se matka on pitkä. Frank Darabont tekee elokuvallisen ihmeen ja antaa katsojille pitkän, koskettavan ja kauniin elokuvan. Hidas, mutta ehdoton selkävoitto kyynisimmänkin katsojan ennakkoluulojen ylitse.
