Pienessä elokuvan kehitysmaassamme tuntuu riittävän tasaisin väliajoin tuotantotukea tiettyjä kaavoja hämmentävänkin tarkkaan toistaville leffoille, vaikka edeltäjätkään eivät olisi erityisen onnistuneita. Skavabölen pojat on tästä viimeisin, masentavan osuva esimerkki; se on tarinaltaan pitkästyttävän perinteinen lapsuuskuvaus, jossa isään ei voi luottaa joten äiti flippaa ja veljekset vannovat verivalan. Pisteenä iin päälle Sulevi Peltola esittää hullunhassua sulevipeltola-sivuhahmoa, jolla on sotatrauma. No kuinkas muutenkaan.
Miksi tällaisia leffoja sitten tuotetaan? Jaa-a, erityisen helppoa se ei ainakaan ole. En nimittäin voi oikeasti väittää, että Skavabölen pojat olisi huitaistu kasaan vasemmalla kädellä. Siihen on oikeasti panostettu, mikä kismittää entistä enemmän käsikirjoituksen osoittaessa keskinkertaisuutensa. Zaida Bergroth on ilmeisesti mainio näyttelijäohjaaja: elokuvan keskipisteeksi muodostuvat lapsinäyttelijät esiintyvät rooleissaan hurjan luontevasti, ja Martti Suosalon sekä Leea Klemolan tulkitsema aviopari on ylä- ja alamäkineen yksi eläväisimmistä mitä suomileffan saralla on hetkeen nähty. Sopii ihmetellä, jos ei yksikään näistä nappaa Jussi-ehdokkuutta. Harmillisesti päähenkilöitä teini-ikäisinä näyttelevät Tiikanen ja Panula eivät saa hahmoihinsa samanlaista otetta, mistä voinee kylläkin syyttää myös leffan dramaturgiaa.
Se, missä käsikirjoitus puolestaan onnistuu, on nostalgisointi. Seiskarifiilistelyä nyt toki löytyy sitäkin suomileffoista ihan liiaksi, mutta Skavabölen retroilussa on kiistatta erityistä oivaltavuutta. Esimerkkinä vakavahenkinen muisto kuitataan elokuvassa napakasti: ”Ovenkahvassa oli aamulla verta ja hiuksia. Me räjäytettiin ne pois Andylla.” Ajankuvassa on kaikin puolin imua – oikeastaan niinkin paljon, että takaumista takaisin 80-luvulle siirryttäessä jännitteet lässähtävät. Kolmannessa näytöksessä on muutenkin tiivistämisen varaa.
Musiikillisesti elokuvassa on liian vähän teemoja, joita toistellaan puuduttavuuteen asti vähänkin dramaattisen kohdan – ja niitähän tällaisessa pätkässä riittää – koittaessa. Seiskarimusa hoitaa tosin hommansa varsin pätevästi; ei ihmekään, että The Rubettesin Sugar Baby Love valittiin polkemaan jouhevasti leffan traileria.
Harmittaakin vietävästi, ettei Skavabölen pojat ollut sisällöltään onnistuneempi. Kokonaisuudessa on niin paljon kahlekuninkaita ja Vittulajänkän populäärimusiikkia, että leffan rautainen näyttelijäkaarti ja pienet hienoudet menevät melko lailla hukkaan. Mikä pahinta, odotan näkeväni samanlaisen suomifilmin teatterissa jälleen vähintään kolmen vuoden sisällä.
