My kid could paint that kertoo tarinan Marla Olmsteadista, joka on nelivuotias pikkutyttö, joka maalailee kankaille abstrakteja kuvia kuten jokainen pikkulapsi jossakin vaiheessa. Ero Marlan ja muiden lasten välillä on, että hänen maalauksiaan myydään taidegallerioissa tuhansilla dollareilla. Jenkkilän oikeasti kiinnostava vastike Suomen 45 Minuuttia -ohjelmalle, 60 Minuuttia, tekee hänestä jutun, joka väittää ettei Marla kenties itse maalaakaan taideteoksiaan. Siitä vasta mellakka syntyy, ja kaiken keskellä on Bar-Lev dokumentoimassa tapahtumia.
Dokumentarismi on erittäin vaikeaa. Cinéma vérité on dokumentarismin alalaji, ja vielä hankalampaa elokuvantekijöille. Cinéma véritéssä kuvausryhmä seuraa tosi TVn omaisesti kohteiden ja tapahtumien kulkua luontevasti niiden alusta loppuun saakka jonkinlaisen jälkipuinnin sijaan, kuten useimmat dokumentit. Ne ovat täysin riippuvaisia kohteista ja aiheista; jos mitään jännittävää ei tapahdu, ei elokuvaankaan tule mitään innostavaa. Yksi tärkeä asia Cinéma véritéssä on se, että sen tekijän tulisi pyrkiä neutrauliuteen kohteita kohtaan. Kun haastattelee ja päivittäin seuraa kohteita, jotka ovat asioista eri mieltä, pitää varoa ettei itse antaudu mukaan kohteiden vietäviksi. Silloin valmiista elokuvasta tulee puolueellinen ja todennäköisesti huono. Juuri tähän sudenkuoppaan lupaava dokumentaristi Amir Bar-Lev on pudonnut, ja täten tuhonnut lupaavan dokumenttinsa.
My kid could paint thatin alusta loppuun on nähtävissä Bar-Levin kasvava välitys Olmsteadin perhettä kohtaan; heti alussa näemme materiaalia filmauksien loppupuolelta, jolloin Bar-Lev leikkii Marlan ja hänen pikkuveljensä kanssa perheen takapihalla. Vaikka Bar-Lev usein osoittaa omiakin epäilyksiään siitä, ovatko Marlan maalaukset oikeasti pikkulapsen tekeleitä, näkyy koko elokuvasta se, että hän selvästi suuresti välittää tästä keskiluokkaisesta amerikkalaisperheestä. Ikävä kyllä varsinkin Cinéma véritéssä on elintärkeää, että juuri tällaista välittämisen tunnetta ei välittyisi. Tällaisen dokumentin pitäisi aina edes pyrkiä pysymään neutraalina kuvattavien kohteiden suhteen sen sijaan, että suostuu niiden vedätettäviksi. Bar-Levin ja koko elokuvan uskottavuus kärsii, kun katsoja surukseen huomaa ohjaajan kokeneen suurta sympatiaa Olmsteadeja kohtaan, ja siitä tulee varsin pitkä miinus koko dokumentille, sillä pahin asia mitä tässä genressä voi elokuvalle sattua, on se, että se on uskottavuus kärsii. My kid could paint thatissä nähtävän sympatian vuoksi juuri se uskottavuus tipahtaa lähes nollaan. Dokumentin pitäisi kertoa meille asioita, mutta tässä tapauksessa kaikki kerrotaan siten, että ne tuntuvat tietyllä tavalla valheellisilta. Tietyllä tavalla puolueellisiltä. Siksi My kid could paint that ei toimi dokumenttina, ja siksi se ei ole hyvä genrensä edustaja saati sitten elokuva.
Tämä on sinänsä sääli, sillä My kid could paint that sivuaa joitain erittäin kiehtovia aiheita ja tekee sen vielä hyvin. Dokumentti kyseenalaistaa modernia taidetta, sen tarkoitusta, ja sitä kuka sitä oikeasti voi tehdä. Elokuvan keskeisin ongelma, jota yritetään ratkaista, on omalla tavallaan kiinnostava. Maalasiko tyttö oikeasti taulut vai ei? Ohjaajan olisi pitänyt todellakin keskittyä näihin asioihin, mutta päätti sen sijaan yrittää luoda sympaattisen kuvan Olmsteadeista, ja täten hän teki eräänlaisen vastakohdan siitä, mitä elokuva olisi voinut olla. Nyt kaikki oikeasti kiinnostavat asiat sivuutetaan juuri tämän oudon kiintopisteen vuoksi, ja nämä kiinnostavat kysymykset ja teemat jotka nousevat välillä erinäisissä haastatteluissa tuntuvat puhtaasti irtonaisilta kohtauksilta.
Kohtauksilta, jotka kuuluvat tätä parempaan dokumenttiin. Cinéma véritén keinoin tutkailtavassa modernissa taiteessa nousevan taiteilijan näkökulmasta olisi äärettömästi potentiaalia, ja siksi on surullista nähdä kaikki potentiaali heitettävän ikkunasta tämän osittain hellyyttävän ns. perhedraamadokumenttikuvauksen vuoksi. Bar-Lev keskitti elokuvansa aivan väärään asiaan koska tunteellisesti koki empatiaa kuvattavaa kohdetta kohtaan, ja siksi lopputulos on mielestäni vallan kehno dokumentti. Ottakaa opiksenne, nuoret ja komeat dokumentaristilukijani; välittäkää aiheestanne, älkää kuvauksen kohteistanne.
