Tähti on syttynyt -elokuva on uusintaversion uusintaversio, jonka aikaisemmat versiot ovat nykyisin klassikon maineessa. Tätä uusinta kuulee harvoin kehuttavan, jos koskaan, vaikka aikoinaan pääosan esittäjät voittivatkin rooleistaan Golden Globet.
Frank Piersonin ohjaama musiikkibisnekseen sijoittuva elokuva on aika tylsää katsottavaa, sillä tarina on hyvin tuttua tavaraa ja juonen kanssa löysäillään. Mukana on paljon musiikkikohtauksia, jotka aiheuttavat pääasiassa pelkkää haukotusta. Elokuva muistuttaa hyvin paljon 1970-luvun tyyliä tehdä elokuvaa, mutta tämä teos ei kuulu tuon loistavien filmien vuosikymmenen kärkeen. Frank Pierson olisi voinut panostaa enemmän keikkojen tunnelmointiin kuin pelkkään esiintyjän paineisiin. Musiikin armotonta maailmaa kohtaan esitetään välillä hyvinkin viiltävää kritiikkiä, mutta se jää kuitenkin aika pinnalliseksi, johtuen rakkaustarinan nostamisesta etusijalle.
Tarina kertoo uransa huipulla olevasta rokkarista nimeltä John Norman Howard, jonka sisällä on pelkkää tyhjyyttä. Hän on tyytymätön elämäänsä ja sen vuoksi hän keksii vaikka mitä ideoita keikoillaan. Pian hänestä tulee vihattu esiintyjä, sillä hänen käyttäytymistään ei voida hallita. John rakastuu pienissä kapakoissa esiintyvään Esther Hoffmaniin, jonka kanssa alkaa lopulta seurustella. Esther nousee parrasvaloihin samalla kun Johnin tähti on sammumassa. Rakastavaiset menevät naimisiin ja rakkaus säilyy, vaikka yhteiselämä sisältää paljon paineita.
Ärsyttävänä yleisesti pidettävä Barbra Streisand on yllättävän siedettävä Estherinä, mutta kuitenkin aika tylsä ja hänen musiikkiesityksensä kuuluvat elokuvan huonoimpaan antiin. Sen sijaan leffan pelastavaksi voimaksi nousee näihin aikoihin uransa parhaimmassa nousuvaiheessa oleva laulaja-näyttelijä Kris Kristoffeson. Kristoffersonin roolisuoritus John Howard Normanina on varsin hienoa työtä. Tämä vakuuttava roolisuoritus kuuluu jätkän parhaimpiin, vaikka elokuva ei ole muuten mikään kummoinen. Hänen lavaenergiansa on aitoa ja karisma puree. Hänestä muuttui hyvin pian viinalla ja huumeilla pelaava musiikkitähti, jonka ura alkoi olla pahassa jamassa, aivan kuin hänen roolihahmollaan tässä elokuvassa. Ehkä sen vuoksi roolisuoritus tuntuu niin aidolta. Krisin tyyli näytellä kovasti herkkää on toiminut elokuvasta toiseen, mutta tässä hän saa puristettua itsestään varsin paljon irti.
Plussaa tulee siitä, että romanttista tarinaa ei ole siirappisoitu ja muutenkin kaikki mahdollinen sokerointi on onnistuttu hyvin välttämään. Elokuva ei myöskään saarnaa eikä tuomitse, vaan viinakset ja huumeet näytetään normaalina rokkarin elämän sivutuotteina.
Pituutta on ihan liikaa, kerronta laahaa ja kokonaisuudesta jää tyhjä olo. Kerran katsoo, sitten unohtaa. Hahmoja olisi voitu syventää, nyt niistä näytetään vain yksi puoli. Kerronnallista jämäkkyyttä jää kaipaamaan, kun lopputekstit rullaavat ruudulla. Musiikkielokuvista kiinnostuneet saattavat saada tästä eniten irti.
