Elämäni kertoo aika paljon käsitellystä aiheesta, kuolemasta, tuomatta siihen mitään uutta. Hyvin menestynyt Bob Jones saa kuulla sairastavansa munuaissyöpää, joka on levinnyt keuhkoihin saakka. Lääkäri uskaltaa luvata noin kolme kuukautta elinaikaa. Bobilla on hieno työ ja kaunis vaimo, joka on kaiken lisäksi raskaana. Voipi olla, että Bob ei näe lastaan, joten hän alkaa kuvata videota itsestään ja elämän kummallisuuksista. Bobin pitää saada myös asiat kuntoon perheensä kanssa, johon hän on käytännössä katkaissut yhteydet.
Alussa elokuva asettaa odotukset korkealle käsitellen vakavaa aihetta huumoria unohtamatta. Elämänmakuisuus on korkealla. Pian homma laantuu ja loppupuolella leffa lähentelee jo tavanomaisen TV-elokuvan tunnelmaa. Onhan tämä aidosti koskettava ja jopa hauska, mutta myös kliseinen ja lievästi siirappinen. Kokonaisuus voisi olla napakka, pituutta on liikaa ja kerronta laahaa joissain kohdin aivan liian pahasti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin olisi voinut myös päättää, miltä kantilta hän haluaa tarinan kertoa. Joidenkin juttujen, kuten Bobin ihmissuhteiden, syventäminen rankalla kädellä olisi ollut hyvä juttu. Kun lopputekstit pyörivät ruudulla, niin leffa alkaa hiljalleen pyyhkiytyä muistista. Tavanomaista hollysiirappia, johon pieni persoonallisuus olisi tuonut lisäpotkua.
Kehuttavaa löytyy onneksi näyttelijäpuolelta. Michael Keaton on kuolemaa odottelevana Bobina loistava ja hänen vaimoa esittää luontevasti Nicole Kidman, joka osasi vielä näihin aikoihin näytellä ja olla hehkeä. Ohjaajan kokemattomuudesta johtuen näyttelijät tuhlaavat taitojaan tässä aika mitäänsanomattomassa pätkässä.
Kyllä tämän nyt kerran tuskitta katselee, mutta mitään ei jää käteen. Aivan liian tuttua tavaraa tämä Elämäni.
