Videopelistä ei voi saada aikaan hyvää elokuvaa. Tämä väite on juurtunut osaksi 2000-luvun elokuvakulttuuria, eikä aivan syyttä suotta. Melkoista paskaahan siltä saralta on useimmiten tullut: Paul W.S. Anderssonin toinen toistaan hirveämmät kötöstykset ovat parhaimmillaankin vain lähes katsottavia, eikä muuan Uwe Bollista kannata tässä yhteydessä mainita nimeä enempää. Jo pelinä elokuvamainen Max Payne ei kääntynyt näytelmäelokuvaksi ongelmitta, eikä Prince of Persiakaan yltänyt erinomaisuuteen, vaikka takana oli periaatteessa ihan osaava tekijätiimi. Ilmeinen johtopäätös on siis, että videopelien ja elokuvien välillä on sovittamaton kuilu.
Mutta on videopelielokuvillakin oma erityinen antinsa. Niiden viehätys ei perustu samoihin kriteereihin kuin “oikeiden elokuvien” kohdalla, vaan liittyy kiinteästi videopelimaailman, lapsellisen innostuksen ja pleikkarinostalgian pyhään kolmiyhteyteen: eräiden pelaajien mielestä on hienoa nähdä live action -elokuvassa viitteitä johonkin sellaiseen, jonka pikseliversiota on vuosia sitten tuijottanut sormet rakkuloilla. Juuri tähän halpaan, hetkelliseen mutta silti viihdyttävään koukkuun perustaa itsensä uutukainen mätkintäpelisarjan elokuvasovitus Tekken.
Round One. Fight!Sota on tuhonnut sivilisaation sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Maailmaa eivät hallitse enää valtiot vaan inhat suuryritykset, joista suurin ja mahtavin tunnetaan nimellä Tekken. Nuori katupoika Jin Kazama yrittää sinnitellä päivästä toiseen Tekkenin hallitsemassa Amerikassa, kunnes eräänä päivänä hänen äitinsä murhataan raa’asti kyseisen suuryhtiön toimesta. Täynnä vihaa yhtiötä ja sen pomomiestä Heihachia kohtaan Jin pyörtää periaatteensa ja osallistuu Iron Fist -kamppailuturnaukseen, jonka voittajalle on luvassa rahaa, mainetta ja kunniaa – sekä Jinin kohdalla tietysti mahdollisuus kostoon.
Elokuvan juoni on varsin simppeli, eikä se sen monimutkaisemmaksi myöskään äidy. Pari mukavaa juonenkäännettä on kuitenkin mukana siten, ettei aika käy tyystin pitkäksi. Luvassa on peleistä tuttuja hahmoja, näyttäviä tappeluja, toimintaa sekä erittäin kevyttä ihmissuhteentynkää juuri sellaisessa paketissa, jollaisena illan sipsipussileffa pitääkin tarjoilla. Eikä mitään sen kummempaa.
Round Two. Fight!Tekken-elokuvaa ei kannata ottaa turhan vakavasti. Siinä voi nähdä käytännössä miten huonon elokuvan tahansa, mutta tosi asia on kuitenkin se, ettei se kärsi läheskään samanlaisista myötähäpeää aiheuttavista noloista tyylimokista kuin vaikkapa Resident Evil -elokuvat, eikä ole Uwe Bollin tapausten tapaan katsomiskelvoton. Se on loppujen lopuksi pohjimmiltaan aika tavanomainen martial arts -elokuva, johon videopeli-teema tuo sen kaivatun lisäarvon. Hyvässä vai pahassa, se riippuu katsojasta.
Pelisarjan faneja elokuva jakanee rajusti. Monet ovat tyytyneet kritisoimaan suurella volyymilla hahmovalintoja tai heidän ulkonäköään, mutta mielestäni tämä ei ole peruste elokuvan leimaamiseksi hyväksi tai huonoksi. Itse koin elokuvassa jonkinlaisen nostalgisen puuskan, joka teki tuttujen hahmojen bongaamisesta itse laadun sivuuttavaa hupia. Onhan se nyt pirun siistiä, kun Eddie Gordo ottaa Ravenista mittaa live action -elokuvassa! Vaikka moni hahmo eroaakin merkittävästi videopelin vastaavista, on merkitystä lähinnä sillä, että he ovat ylipäätään mukana suurin piirtein koossa pysyvässä elokuvassa. Tosin mitään taustatarinaa heistä kenellekään (Jiniä lukuun ottamatta) on turha odottaa.
Loppujen lopuksi lienee aivan sama, mitä tästäkin elokuvasta sanoo, sillä siitä kiinnostuneet katsovat sen joka tapauksessa. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole koko elokuvataidetta raiskaava tapaus, mistä sopii olla tyytyväinen. Vaikka Tekken ei varmasti ole millään muotoa laatuleffa, on se kuitenkin varsin katsottava ja siitä kiinnostuneille jopa varsin suositeltava puolentoistatunnin mäiskepaukku. Jos videopeleistä tutut hahmot kuulostavat kiehtovilta, eikä sinua huvita juuri päätäsi vaivata, tämä on elokuva sinulle. Sen päälle on sitten kiva kaivaa se vanha pleikkari esiin ja jatkaa turpakarnevaaleja ihan omin päin. Näin se todellinen pelielokuva toimii!
Vielä peräänkuuluttaisin painokkaasti, että ennakkoluuloton asenne on tämän elokuvan kohdalla lähes pakollisuus. Lisäksi on sanomattakin selvää, että pelisarjaa tyystin tuntemattomalle elokuva tuskin tarjoaa yhtään mitään.
Game Over.