Martin Scorsesen nimestä monelle tulee varmasti ensimmäisenä mieleen elokuvat italialais-amerikkalaisista gangstereista – esimerkkinä näistä voi mainita Scorsesen 1970-luvulla ilmestyneen läpimurto-ohjauksen Sudenpesän (Mean Streets, 1973), Las Vegasiin sijoittuvan Casinon (1995) ja tietysti kaikkien tunteman Mafiaveljet (Goodfellas, 1990). Ohjaaja-oscarin hän sen sijaan voitti Bostonin irkkumafiaa käsitelleestä hong konglaisen Infernal Affairsin (2002) uusintafilmatisoinnista The Departed (2006). Kaikesta huolimatta, hänen kaksi parasta elokuvaansa eivät lukeudu mafiagenreen – toinen näistä on kuuluisaakin kuuluisampi Taksikuski (Taxi Driver, 1976), mutta toisesta, ilmiömäisen onnistuneesta New York Cityn yölliseen maailmaan sijoittuvasta Illasta aamuun -elokuvasta (After Hours, 1985), kuulee puhuttavan huomattavasti harvemmin.
Paul Hackett (Griffin Dunne) on oravanpyörässä seilaava normaalia toimistotyötä tekevä nuorimies, jonka yksinäinen elämä pyörii tylsän ja inspiraatiota antamattoman työn sekä pienen poikamiesasunnon välillä. Tavatessaan ihastuttavan Marcyn (Rosanna Arquette) iltamyöhään kahvilassa Paul näkee tilaisuutensa tulleen hankkia hieman säpinää ennalta-arvattavaan elämäänsä. Kaikki ei kuitenkaan mene täysin Paulin suunnitelmien mukaan, vaan yöstä tulee unenomainen koettelemus erinäisiä outoja tapahtumia.
Illasta aamuun on elokuva, jota on vaikea sovittaa yhteen genreen. Kiteytettynä voisi sanoa kyseessä olevan äärimmäisen musta komedia, joka omaa vahvoja jännityselementtejä. Päähenkilön sählätessä itsensä yhä kummallisempien tapahtumien keskelle ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa – kyseessä on totaalisen ja absurdi ja pähkähullu sattumusten ketjureaktio. Kuten edellä mainitsin, elokuva omaa myös vahvan trillerielementin, jota tunnelmoittaa kaupungin hämärät, uhkaavat ja autiot kadut, sekä erilaisten ongelmien parissa painivat yölliset kukkujat asuntoja ryöstelevästä laitapuolen kaksikosta paperimassataidetta ja sitomisleikkejä harrastavaan naikkoseen. Elokuvan upea kuvaus, musiikki ja yliampuvat hahmot saavat aikaan unenomaisen ja painajaismaisen tunnelman, joka kytee mielessä vielä pitkään elokuvan päättymisen jälkeen.
Heti ei tule mieleen montaa yhtä hyvää 1980-luvulla tehtyä elokuvaa – niin suvereeni teos on kyseessä. Monesti hieman korni kasarihenkikään ei elokuvasta juuri tule esiin, kiitos soundtrackin ajattomuuden. Illasta aamuun ei pröystäile supertähdillä Rosanna Arquetten ollessa elokuvan suurin nimi, ja näyttelijätyö on, samaistuttavaa Paulin hahmoa lukuun ottamatta, tahallisen yliampuvaa, mikä istuu elokuvaan kuin nakutettu.
Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös huomata elokuvan muutamassa yksityiskohdassa yhteneväisyyksiä Quentin Tarantinon Pulp Fictioniin (1994) – kyseessä tuskin on sattuma. Vaikutteita tuleviin klassikoihin tai ei, Illasta aamuun on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista kuuluen allekirjoittaneen top 20 –elokuvalistalle.
