Neil Simonin tekstit ovat aina olleet mukavia kuin retkelle huolella pakattu voileipä ja pullo raikasta janojuomaa. Niiden hahmot ovat arkipäiväisiä kuin hammastahna ja juonikuviot hauskoja kuin… punakenguru? Joka tapauksessa niiden seurassa viihtyy.
Max Duganin paluu kertoo yksinhuoltajaäidistä (Mason) ja hänen pojastaan (Broderick), jotka yrittävät elellä äidin pienen opettajanpalkan varassa ja pärjäävät suhteellisen hyvin. Pahus vain, että mamilla on huono tuuri: auto varastetaan. Apuun tulee ystävällinen poliisihonkkeli (Donald Sutherland), joka haluaa tietysti tavata mamin uudemmankin kerran. Ei tosin työasioiden merkeissä, vaan ihan muuten vain, onhan kyseessä viehättävä nainen. Ja sitten taloon tunkee vielä kolme muuta miestä: Wittgenstein, Parker ja Dugan. Oikeammin voisi puhua vain yhdestä miehestä, sillä Dugan (Robards) on vähän kaikkea. Hän vaihtaa nimeä ja toisinaan myös maisemaa, mikäli tilanne sitä vaatii. Nyt hän kuitenkin haluaa pysyä paikoillaan ja tehdä läheistensä elämästä luksusta. Max Dugan on kuolemansairas ja poliisin etsimä – voisiko elämä siitä hankalammaksi muuttua?
Elokuvan leppoisuus miellyttää. Max Duganin paluu on hyvä esimerkki siitä, kuinka melkein tyhjästä voi tehdä toimivan draamakomedian. Hauskempaakin voisi tietysti olla ja kenties jotain muutakin, mutta ei välttämättä. Näyttelijät ovat oivallisia, varsinkin käsikirjoittaja Neil Simonin läheisiin kuuluva Marsha Mason. Jason Robards ei myöskään petä luottamusta Max Duganin osassa. Mies oli tarpeeksi kiltin näköinen ollakseen vaikka lelukaupan myyjä ja toisaalta – miksei hän voisi olla jotain täysin muuta? Isäpappa Sutherland ja debytoiva Matthew Broderick säestävät kahta keskeisempää näyttelijää antaumuksella. Keskivertoa hivenen parempi perheleffa.
