Miltä mahtoi näyttää Hollywoodin suurmoguli Spielbergin tuotanto vielä kolmannesvuosisata sitten, ennen Tappajahaita ja suurmenestystä? Moni asiaa pohtinut saa vastauksen nähtyään Ison Ässän ensimmäisen kokopitkän (ei tv-tuotantoa olevan) leffan, Duelin. Ja kovin erilaiseltahan vielä suhteellisen kokemattoman, jättielokuvista ja -tuotannosta vasta unelmoivan, ohjaajanalun leffamaailma on.
Voisi sanoa, että jos nykyään Stevenillä on käytettävissään kaikki Hollykylän glamouri, tehosteryhmien villeimmät visiot ja sievä pino rahaa, niin Duel edustaa kaikkea muuta. Alle puolella millillä ($) väännetty pätkän hinnalla ei ostettaisi lellityille nykytähtösille edes kuvaustaukojen ajaksi viihdykettä, mutta joskus sillä summalla on väsätty komeasti piinaa ylläpitävä jännäri.
Duel eli Kauhun kilometrit perustuu toisen 70-luvun suurmiehen, Richard Mathesonin kirjoittamaan tarinaan ja onkin ollut myös sen takia aikoinaan kuumaa kamaa. 70-lukuhan oli aikaa, jolloin melkein kaikki Mathesonin kirjoittama jännitys viilsi katsojien mieliin ja nosti kirjoittajavanhuksen ansaitusti korokkeelle. Mathesonin muusta tuotannosta mainittakoon Murhaaja yössä (1972), adaptaatio Kreivi Dracula-leffaan (1973) sekä Stir of Echoes – Henkien vankina (1999).
Spielbergin ja Mathesonin käsissä oleva tarina on hyvin minimaalinen. Puitteet ovat kuin rähjäisessä maantiekahvilassa, hiki, halpa olut rasvaiset annokset lemuavat ja ulkoa pöllyävä pöly tarttuu ikävästi kasvoihin. Mutta se ei tarkoita sitä, ettei moisessa rähjässä voisi vääntää onnistunutta ja jännittävää välipalaa nälkäiselle leffaystävälle.
Duel kertoo siitä kuinka rauhallinen ajelumatka halki aavikon muuntuu helvetiksi, jossa paholaisena toimii yllättävän pelottava rekka. Vaikka koko puolitoistatuntinen keskittyy vauhdikkaaseen pakoon halpojen puitteiden keskellä, ei leffassa ole sitä toimintaleffojen naurettavaa asennetta, jossa kaupungin halki suoritettu typerä takaa-ajo sisältää sata romuttunutta autoa, yliannostuksen palavaa kumea, sarjan epäonnistuneita leikkauksia ja tietenkin nolla sivullista uhria. Kauhun kilometrien aikana pöly kuivaa kurkkua ja se kymmenien tonnien painoinen paholainen tosiaan pitää katsojan pauloissaan ja Dennis Weaverin katseen taustapeilissä. Loppuratkaisu pysyy pölyverhon takana yllättävän pitkään ja jättituotantojen erikoismies Steven todistaa, että jostakin suurmiestenkin on täytynyt ponnistaa ylös visioillaan. Etenkin loppukuvat ovat komeata katsottavaa. Hienoa.
