Espanjan tunnetuin lahja elokuvamaailmalle, surrealisti Luis Bunuel ehti peräti kuudelle vuosikymmenelle venyneen ohjaajanuransa aikana hämmästyttää yleisöään useaan otteeseen. Täysin omanlaisellaan tyylillä elokuvaa uudistanut Bunuel teki teoksissaan pilaa yhteiskunnan suurista, hallitsevista instituutioista kuten kirkosta ja irvaili usein porvariston kustannuksella. Tämän lisäksi hänen onnistui tavoittaa ihmisen mielikuvituksen, unet ja muistin sekä käsittelemään niitä valkokankaalla kenties paremmin kuin kukaan muu.
Séverine (Deneuve) on Pariisin yläluokkaan kuuluva kotirouva. Hänen miehensä Pierre on hyvätuloinen lääkäri, joka takaa leveän elämän Séverinellekin. Séverinen päivät koostuvatkin lähinnä tenniksen peluusta, shoppailusta, matkailusta ja kauniina olemisesta. Tälläinen elämäntyyli alkaa kyllästyttää häntä, ja hänen kuullessaan sattumalta erään salaisen bordellin osoitteen, päättää hän mennä sinne töihin. Séverinestä tulee prostituoitu nimeltä Päiväperho. Nimi juontuu hänen työajoistaan, hän kun ei voi työskennellä kuin päivällä jolloin hänen miehensäkin on töissä, poissa kotoa. Uusi ammatti lain varjolla tarjoaa kaivattua jännitystä ja seksuaalista tyydytystä, mutta pian salailu aiheuttaa ongelmia, joista Séverinen täytyy selvitä…
Kuten lähes kaikkia Bunuelin elokuvia, värittää Belle de jouriakin surrealismille tyypillinen runsas unikuvasto. Séverinen näkökulmasta kerrotussa elokuvassa unet ovat tietysti hänen. Unissa Séverine on usein sidottu ja häntä rankaistaan epäselvistä syistä. Rankaisukeinot – raipaniskut, ulosteella heittäminen ja huoritteleminen – viittaavat Séverinen tiedostomattomiin masokistisiin mielihaluihin. Rauhattomat unet ajavat Séverinen alas, hän on seksuaalisesti haluton ja muutenkin kykenemätön mihinkään. Umpitylsä arkielämä ei avaa ovia ulos tästä ahdistuksesta, joten apua on haettava muualta. Bordellin asiakkaiden omituiset fantasiat ja ajoittain kovakourainenkin kohtelu tyydyttävät Séverinen rankat mielihalut, ja unet rauhoittuvat. Samalla koko Séverinen olemus kirkastuu, ja aiemmin ujosta ja kylmästä naisesta puhkeaa ekstrovertti ja elämänhaluinen, seksuaalisesti virittäytynyt ja onnellinen aviovaimo, joka viimein täyttää miehensäkin tarpeet.
Bunuel on aina ollut ainutlaatuisessa asemassa ihmisen vähiten tunnettujen, usein tiedotamattomien tasojen tarkastelussa elokuvan kautta. Tämän aseman mahdollistaa surrealismin ihme, taidemuoto joka jo lähtökohtaisesti ammentaa itseensä valtavia kauhallisia ihmisen alitajunnasta sekä tämän tietoisuuden tason visuaalisista ilmentymistä – unista. Siinä missä Bunuelin ensimmäiset elokuvat, etunenässä [movie]Andalusialainen koira[/movie] ja [movie]Kulta-aika[/movie] ovat vain skandaalinhakuisia, sisällön merkityksen tasolla irrelevantteja, merkityksettömiä ja tulkitsemattomia, lähes automatistisia teoksia – siis surrealismia puhtaimmillaan – ovat hänen myöhemmät elokuvansa valjastaneet saman taidemuodon haluamiaan kohteita piikittelevään ja valtainstituutioita horjuuttavaan muotoon, sekä tietysti ihmismielen avaamiseen. Belle de jour kuuluu jälkimmäiseen ryhmään Bunuelin ilmentäessä protagonistin henkistä kasvamista unien kautta samaan tapaan kuin Andrei Tarkovski [movie]Nostalgia[/movie]ssaan. Vaikka Belle de jourin asetelma – porvariston lellikkityttö sukeltaa proletariaattiin likaisimmalla mahdollisella tavalla – tarjoaisi aineksia satiiriin ja yläluokkien kustannuksella pilailuun, on Bunuel heittäytynyt jossain määrin pehmeäksi käsitellessään vain naisen seksualiteettia. Tietyllä tasolla elokuva toki asettaa vastakkain kirkon alaisuudessa solmitun avioliiton ja vapaan itsensä seksuaalisen toteuttamisen, mutta tämä asetelma ei johda mihinkään.
Nopeasti katsottuna Séverinellä on kaikki hyvin, miksi hän siis hylkäisi komean ja turvallisen miehensä ja lähtisi soutamaan prostituution arvaamattomille vesille, jonka syvyyksissä uivat ne kamalimmat mieshirviöt joita kuvitella saattaa? Rahapulastakaan hän ei kärsi, päinvastoin. Syy on yksinkertainen – nautinnon saaminen. Hänen miehensä on loppujen lopuksi liiankin kiltti, turvallinen ja perinteinen, joten mielihalut täytyy tyydyttää jotenkin toisin. Miksi hän sitten suostuu näiden hikisten ja lihavien, omituistenkin miesten naitavaksi? Koska Séverine harrastaa seksiä vain itseään varten. Hän vain tarvitsi näitä masokistisia hetkiään. Bunuelin ihmiskuvassa ihminen oli ensisijaisesti viettiensä, tiedostamattoman vietävissä, eläen näennäisessä moraalis-optisessa harhassa, maailmassa jonka rajat määrittävät ihmisen luomat käytöskoodit ja jossa näille järjettömille teoille keksitään syyt normeiksi muodostuneiden motiivien ja halujen kautta, joita usein järjellä, mielivaltaisella hyötyperiaatteella yritetään muka perustella (Pohjimmiltaan Bunuel oli siis Nietzscheläinen! – immoralismin lisäksi molemmille oli yhteistä myös kiihkeä ateismi). Hänen elokuvissaan henkilöt saattavat usein näyttää olevansa kykeneväisiä päättämään vapaasti asioistaan, sitä heidän todellisuudessa olematta, jonkin näkymättömän voiman estäessä heitä, vaikuttaen heidän valintoihinsa. Varmastikin paras esimerkki tästä on nähtävissä hänen elokuvassaan [movie]Tuhon enkeli[/movie]. Samalla tavalla Séverinen päätöksiin ei ole olemassa yksiselitteistä syytä. Ja mihinpä sitä tarvittaisiinkaan? Riittää että teos kiehtoo katsojan mieltä.
Syksyisessä Pariisissa kylmin värein kuvattu elokuva on Bunuelin kauneimpia. Puvustus, lavastus, ja värien käyttö on huoliteltua ja tyylikästä. Muun muassa Alain Resnaisin tärkeimpien elokuvien kuvaamisesta vastannut Sacha Vierny on luonut Belle de jourista elegantin teoksen, joka huokuu delikaattia erotiikkaa. Elokuvan visuaalinen ilme toisin sanoen tukee hyvin Séverinen fokalisaatiota, hän kun on sensuelli ja viileä nainen, jonka poissaolevasta habituksesta voisi tämän päätellä olevan melankolinen ja melodramaattinen, syksyinen nainen. Upea Catherine Deneuve tekee pääosassaan unohtumattoman suorituksen. Mainitsemisen arvoinen hahmo on myös Pierre Clémentin esittämä Séverinen rakastaja Marcel, joka on kuin suoraan jostain Godardin elokuvasta tempaistu ryökäle, joka tulee elokuvaan vauhdilla ja poistuukin näyttämöltä kuin Michel Viimeisessä hengenvedossa.
Elokuvan pikkutarkkuudesta jotain kertoo myös helposti pimentoon jäävien yksityiskohtien suuri määrä: on unissa toistuvasti esiintyvät puheet kissoista, kellojen kilinä, japanilaisen asiakkaan salaperäinen rasia ynnä muuta. Liittyvätkö varoitukset kissoista lapsuuden traumaan? Mikä kumma siellä rasiassa oikein inisi? Kuten niin moni muukin asia tässä elokuvassa, myös näiden detaljien funktio jää avoimeksi. Tuollaiset pienet, elokuvan kannalta merkityksettömät asiat tuovat kuitenkin teokselle uskottavuutta; värittäähän meidänkin jokaisen arkea lukematon määrä samanlaisia pieniä yksityiskohtia.
