Onnenonkija Daryl Poynter (Michael Keaton) huomaa joutuneensa poliisien kanssa pulaan johtuen alkoholi- ja huumeongelmistaan. Hän päättää piileskellä virkavaltaa päihdeklinikalla ja huomaa lopulta elämänsä olevan aika lailla hakoteillä.
Kuivilla on aika normaali elokuva kaikin puolin. Se on rauhallisesti, yllätyksettömästi ja hieman sentimentaalisesti kerrottu tarina riippuvuuksista yhden ihmisen kärsimysnäytelmän kautta. Vaikka kerronta on parhaimmillaan aika vahvaa, niin leffa on välillä aika tylsää katsottavaa. Huumorin käyttäminen olisi voinut tuoda aiheen käsittelyyn uutta puhtia, mutta lopputulos on pökerryttävän vakava. Muutaman minuutin olisi voinut ihan hyvin napsaista noin kahden tunnin kokonaisuudesta pois, sillä tässä pituudessaan Kuivilla vähän puuduttaa. Dialogi on parhaimmillaan nasevaa, huonoimmillaan aika väsyttävää jorinaa. Sanomaa kyllä alleviivataan, mutta ei niin pahasti kuin pahinta siirappitulvaa vuodattavissa TV-elokuvissa. Ohjaaja Glenn Gordon Caron pärjää ensikertalaiseksi ihan kivasti. Enemmän TV-puolella kirjoittajana kannuksensa hankkinut (Konnankoukkuja kahdelle ja Näkijä -TV-sarjojen luoja) ohjaaja panostaa henkilöpainotteiseen kerrontatyyliin, missä onnistutaan joissain kohdin paremmin kuin toisissa kohdin.
Positiivisinta leffassa on Michael Keaton ja hänen tulkitsemansa Daryl Poynter -hahmo. Valheisiin sortuva ja käytökseltään inhottava Daryl on epätoivoisessaan rämpimisessä kuitenkin aika sympaattinen olento. Keaton vieläpä omistautuu roolilleen sen verta hyvin, että ei voi muuta kuin löydä käsiään yhteen. Keaton on kyllä loistava näyttelijä, jota ei arvosteta nykyisin tarpeeksi. Vaikka elokuva olisikin surkea, niin Keaton pelastaa edes jotain. Tämä tuli havaittua Elämäni -pläjäyksen kanssa ja osittain tämänkin leffan kohdalla. Sivuosissa on myös osaavia nimiä, kuten Kathy Baker, Morgan Freeman ja Tate Donovan, mutta he saavat sen verta vähän ruutuaikaa, että Keaton varastaa show’n väkisinkin itselleen. Poynterin hahmo on hieman laahaavan käsiksen parhaita puolia. Tyyppi on uskottavasti kirjoitettu ja hienosti näytelty kokonaisuus.
Mitä muita kritiikkejä olen lukenut, niin aika monet ovat kuitenkin leffasta pitäneet. Itseeni ei kyllä pahemmin kolahtanut, vaan silmissäni teos uppoaa keskitason suohon. Katsomishetkellä en pahemmin diggaillut, mutta katsomiskokemuksen jälkeen mieleeni on tullut leffan ansiosta uusia ajatuksia, eikä sen katsominen tunnu lopulta ollenkaan ikävältä muistolta. Kaipa tästä voi olla apua ihmisille, jotka yrittävät päästä eroon omista riippuvaisuuksistaan. Elokuva tuo kyllä hyvin esille, miltä tuntuu olla riippuvainen, mutta aiheen käsittelyyn olisi tarvinnut lisää syvyyttä, että filmiä olisi mielenkiintoisempi katsoa.
