Jonkin aikaa sitten internetin elokuva-aiheisilla sivustoilla ja keskustelufoorumeilla herätti hämmennystä muuan nimimerkin tapa haukkua seitsemännen taiteen vakiintuneet klassikot sekä niiden tekijät raadollisimmalla kuviteltavalla kansankielellä täysin maanrakoon. Nimimerkin takaa paljastui mies nimeltä Uwe Boll, jonka oma unelma urasta elokuvaohjaajana oli jo näihin aikoihin kauan sitten kuopattu lukuisten flopanneiden videopelifilmatisointien sekä Saksan verolainsäädännön muutosten seurauksena. Vanhaan aikaan saksalaisilla firmoilla oli mahdollisuus kuitata tuntuvia verohelpotuksia taidetta rahoittamalla riippumatta lopputuotteen laadusta. Ilman mainittua porsaanreikää Uwe Bollkaan tuskin olisi koskaan kyennyt perustamaan omaa tuotantoyhtiötään tai saattamaan maailmaan hengentuotoksiaan.
Postalia työstäessään videopelileffojen omin auteur olikin vakavan paikan edessä: vuotta aiemmin ilmestyneestä, aikansa fantasiamuodista ammentaneesta Dungeon Siege -leffasta Boll oli suunnitellut hulppean Hollywood-tason budjetin turvin uransa kruunua, mutta yleisön ja kriitikoiden täystyrmäyksen saaneesta mammutista jäikin vetävän käteen vain kymmenien miljoonien eurojen päänsärky. Pelastaakseen uransa ja kukkaronsa Boll päättikin palata suosiolla pienemmän budjetin kokeilujen pariin – tuttujen ja turvallisten videopelifilmatisointien raameissa, totta kai. Tokko monikaan osasi tuolloin arvata, että Uwen Postal-filmatisoinnista voisi oikeassa mielentilassa jopa nauttia – innokkaimmat ovat puhuneet Postalista jopa elokuvamaailman ainoan todellisen neron uran avainteoksena, magnum opuksena.
Uwe Bollin Postalin käsikirjoitusta voisi luonnehtia “bollismin” kyllästämäksi fragmentoituneeksi runoelmaksi 2000-luvun alun maailman ja etenkin Amerikan Yhdysvaltojen tilasta. Alussa pikkuruisessa junttikyläsessä vanhassa trailerissa asusteleva Zack Ward yrittää naarata itselleen työpaikkaa päätyen lopulta keskelle vainoharhaisen kristillisen lahkon bisneksiä. Samaan aikaan toisaalla Erick Avarin esittämä muslimikauppias pyörittää puljunsa takahuoneessa kokonaista Al Qaidan terroristisolua tarkoituksenaan kostaa Amerikalle, tuolle maailman suurelle saatanalle jotain kosto jotain. Mukana kuvioissa on tietysti myös terroristien kanssa heilasteleva George W. Bush, joka ilmeisesti laskee hyötyvänsä jotain pensselisetien touhuista. Lopussa Yrjö nähdäänkin loikkimassa peltokaniinin tavoin käsi kädessä parrakkaan terroristin kanssa maailman samalla tuhoutuessa näiden ympärillä atomeiksi.
Poliittisella korrektiudella omaa mielenrauhaansa ylläpitävä todennäköisesti joutuu jättämään Postalin kesken jo prologin tarkoituksellisen törkeän ja mauttoman 9/11-vitsin puolivälissä, mutta toisaalta psykologisen hygieniansa tilasta huolehtiva tuskin olisi koskaan tarttunutkaan Uwe Bollin kaltaisen kaverin tekemään komediaan. Postalissa kummallisinta kuitenkin on, että kerronnan täydellisestä kaoottisuudesta sekä taukoamattomasta äärimmäisestä epäsovinnaisesta örvellyksestä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – Postal pisti ainakin itseni hymyilemään odotettua useammassa kohtaa muutenkin kuin silkasta myötähäpeästä. Lähimmäksi aitoa ja vilpitöntä naurua pääsin kohtauksessa, jossa väkivaltainen jenkkipoliisi ampuu ilman minkäänlaista järjellistä syytä vastaansa tulleen onnettoman ajotaidottoman aasialaisen naisen ja selittää tarpeettoman verilöylyn naisen rasistisuudella.
Sikäli kuin Postal voisikin toisissa olosuhteissa romahtaa kuin reaalisosialismi omaan hallitsemattomaan kaaokseensa, onnistuu paketti kuitenkin jotenkin pysymään kestonsa ajan kasassa näyttelijöidensä voimin. Jälkikäteen voi esimerkiksi todeta Zack Wardin olleen ehkä ainut sopiva valinta Postal Duden rooliin, mutta J.K. Simmonsin ilmestyessä ruutuun kajahtaneena karikatyyrinä yhteiskuntakriittisestä oikeistopoliitikosta tietää viimeistään katsovansa todella älyllisesti stimuloivaa komediaa. Uwe Bollkin intoutui Hitchcockin ja kumppaneiden jalanjäljissä astumaan kameran paremmalle puolelle ottamaan osumaa kansallispukuisille kasseilleen periamerikkalaista elämänmenoa rekonstruoivassa joukkoampumiskohtauksessa. Ryppyotsaiseksi öykkäriksi ja riitapukariksi julkisuudessa leimaantuneella Bollillakin on loppujen lopuksi pokkaa nauraa myös itselleen.
Viimeistään tässä kohtaa itse kutakin varmasti jo mietityttää saksalaisen auterin näkemyksen lähdeuskollisuus Postal-peleille, ja todellisuus saattaa yllättää: Uwe Bollin anarkistinen filmatisointi saattaa hyvin olla alkuperäismateriaalilleen autenttisinta videopelileffaa, jota on koskaan tehty. Postal-pelisarja oli varta vasten ja alusta asti tarkoitettu juurikin tällaiseksi överiksi ja kaikkia mahdollisia suita ja sorkkia loukkaavaksi törkyilyksi eikä niinkään perinteisessä mielessä hyviksi peleiksi. Voi hyvänen aika, johan pelien nimikin viittaa väkivaltaiseen raivohulluuteen! Postalin nimeen viittaava sanonta muuten tuleekin jenkkipostin työntekijöiden pahamaineisesta tavasta kilahtaa ja alkaa harhoissaan likvidoida kuularuiskulla esimiehiään sekä kollegoitaan. En tiedä miksi, mutta koko juttu kuulostaa kontekstia tuntemattoman korvissa niin sattumanvaraiselta ja synkällä tavalla huvittavalta, ettei peleille tai Uwe Bollin leffalle olisi voinut sopivampaa nimeä keksiäkään. Postal, motherfucker! Postal!
