Suomentajalla on välähtänyt: Kaappaus metrossa (The Taking of Pelham 1 2 3) kopauttaa päähän välittömän mielleyhtymän Steven Seagal -leffoihin. Ei oikeastaan edes niin kaukaa haettua kuin voisi olettaa; napakasta alustaan huolimatta juonikoukut ja dialogin lennokkuus ovat lähempänä jotakin Under Siegeä kuin Scottin itsensä parempia töitä. Paitsi, että Seagal on koomisuudessaan yleensä paljon tätä settiä viihdyttävämpi.
Kaappaus metrossa on järjestyksessä jo kolmas filmatisointi vuoden 1973 hittiromaanista. Tapahtumat on siirretty luontevasti nykypäivän New Yorkiin, ja juoni pidetty peruskaurana: rikollisryhmä kaappaa metron matkustajineen ja arkinen päivystäjämies (Denzel Washington) nousee tilanteen sankariksi. Leffa on kuitenkin tiedostanut olevansa rehellistä huttua, ja asiaan päästään viihdyttävän sutjakasti heti alkuteksteissä. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen imu valitettavasti katoaa.
Washington vetäisee pääroolinsa vallan pätevästi, kun Travolta puolestaan on tyytynyt kasvattamaan itselleen Nick Cave -viikset ja toivoo niiden hoitavan karisman hänen puolestaan. Sivuosissa nähtävät Gandolfini ja etenkin Turturro päätyvätkin lopulta huomattavasti häntä mielenkiintoisemmiksi seurata. Travoltan ja Washingtonin välinen kemia kuitenkin toimii, ja leffan parasta antia ovatkin näiden keskenään vaihtamat puhelinkeskustelut. Tunnelmaa voisi kutsua jopa jännittäväksi, ellei hyviä hetkiä sorruttaisi jatkuvasti pilaamaan visuaalisella kikkailulla. Aivan kuin Scott olisi ollut epävarma materiaalistaan ja yrittänyt jälkituotannossa korjata asian.
”Oumaigaad, mitä jos kukaan ei jaksakaan kattoo tätä loppuun… no hei, tossa on ehkä suvantovaihe, leikataan tähän väliin joku siisti kartta-animaatio… ja sit pysäytetään kuva hetkeksi tossa, tossa ja tossa kohtaa ja muistutetaan väliteksteillä ja uhkaavilla saundeilla miten kiire noilla hyviksillä on, ei katsojat muuten ehkä tajuu… hei ja tossakin on viel pari tyhjää spottia, niissä vois näyttää vaik, öö, kuinka poliisit kolaroi taksien kanssa, ilman mitään syytä, joo!”
Tähän kun vielä lisää muutaman sattumalla halvasti pelaavan juonenkäänteen, täyteen ahdetun musaraidan ja pari uskomattoman tökerösti kirjoitettua dialogikohtausta, tihenee kellon vilkuileminen huolestuttavaa tahtia. Washingtonin käymä puhelu vaimonsa kanssa neljän gallonan maidosta (?!) on ehkä jäätävintä tonyscottia koskaan. Lisäksi leffa on ärsyttävän satunnaisella tavalla epärealistinen – milloin fysiikan lakien, milloin poliisin toimintamallien suhteen.
Onkin sääli, että Kaappaus metrossa pettää niin järjestelmällisesti alussa katsojalleen asettamat lupaukset. Lopputulos on herttaisen yhdentekevää huttua, joka täyttänee paikkansa kolmosen LauantaiActionina jotenkuten – leffalipun hintaa ei lähimainkaan. Potentiaalia kyllä löytyy, mutta sen valjastamiseen hyväksi viihteeksi vaadittaisiin muutakin kuin pyssyjä ja pornoviikset.
