Kesän auringossa ja ilossa ihmisten päät ilmeisesti kevenevät ja pehmenevät syvällisyyden tavoittelemattomiin. Näin olettanee ainakin leffabisnes; kesä tuo tänäkin vuonna teattereihin kevyttä hassuttelua, älyvapaita chick flickejä ja kreisikomedioita. Viimeistä näistä edustaa Hot Tub Time Machine – Kasarikankkunen.
Ei niin ovelasti viime vuoden Kauhean Kankkusen menestyksellä ratsastava pätkä lähtee juurikin niistä lähtökohdista mitä nimi lupaa; olipa kerran poreallas joka vei menneisyyteen. Eikä mihin tahansa menneisyyteen, vaan 80-luvulle, missä 3/4 elokuvan anti-sankareista vietti villiä nuoruuttaan. Äijien (John Cusack, Clark Duke, Craig Robinson, Rob Corddry) elämä on 2000-luvulla ollut lähinnä jatkuvaa alamäkeä myötähäpeän ja unelmien menetyksen vuoristoradassa, mutta kasarilla asiat olivat vielä hyvin. Iron Maiden -paidalla sai naista, shoteilla sai naista, bändissä laulamalla sai naista, yleensäkin sai naista. Äijät päätyvät samaan iltaan villiin laskettelukeskukseen, jonka ovat jo kerran eläneet vuonna -86, ja päättävät elää illan mahdollisimman pitkälti samalla lailla, jotta pääsisivät takaisin masentavaan todellisuuteensa. Koheltamiseksihan se menee; kasarilla vedettiin kaikkia käsiin sattuvia päihteitä kaksin käsin, iskettiin povekkaita ja kiimaisia naisia, jouduttiin tappeluihin ja biletettiin leopardihuivit heiluen Poisonin keikalla.
Hot Tub Time Machine iskee sikäli varsin oivaan ja markkinataloudellisesti laskelmoituun väliin, että 80-luku on tällä hetkellä sekä viileän trendikästä että nostalgista. Lamavuosien kasettisoittimia ja neonvärisiä vaatteita ja asusteita on hauska muistella ja osoitella, sikäli kun ainakin jälkimmäisiä on katukuvassa taas näkynyt. Kasarin nolouden kautta onnistutaan paikoittain itseironisoimaan myös nykyistä länsimaista maailmaamme. Leffan parhaat vitsit ovatkin nykyiselle digi-verkko-sosiaalinen media -yhteiskunnalle kuittailua ja naureskelua. Siis miten kasarilla oikein oltiin olemassa, kun ei ollut iLuureja, verkkopelejä, pikaviestejä tai muuta digitaalista identiteettiä? Myös leffan visuaalisuus on paikoittain hauskaa katsottavaa, puvustaja ja maskeeraja ovat päässeet revittelemään, ja jokainen kasarilla elänyt tuntenee myötähäpeää myös omia muistojaan kohtaan olkatoppauksia ja krepattuja hiuksia katsellessa.
Leffan jälkeen on kuitenkin pääosin ärsyyntynyt fiilis; potentiaalia oli siellä jossain, sekä kasarista että nykyisestä verkkoyhteiskunnasta läpän heittäminen olisi voinut olla hauskaa. Mutta loppupeleissä päädyttiin kuitenkin tylsään ja miljoonasti nähtyyn pönttöilyyn, joka jaksaa naurattaa ehkä pahimmassa liskokanuunassa, jos silloinkaan. Miksi kaikki kreisi-etuliitteen ansaitsevat leffat pitävät aina sisällään tissi-oksennus-kakka-hehettelyä? Jos joku oikeasti jaksaa nauraa kyseisille eritteille, voisiko hän mennä kaikessa yksinäisyydessään tai kaveriporukalla vessaan nauramaan?
