Ryppyotsa- ja huumori-science fictionin ystävänä tunnen tulleeni jossain määrin petetyksi tämän elokuvan kohdalla. District 9 starttaa mukaansa tempaavalla tavalla: se näyttää ja kuulostaa dokumentilta, jossa pureudutaan Johannesburgin taivaalle ilmaantuneen tuntemattoman lentävän objektin mukanaan tuomien muukalaisten kohteluun. Perin kiehtovaa – kunnes ohjaaja-käsikirjoittaja Neill Blomkamp tarjoaa jotakin sellaista, johon hän on saanut idean ehkä yrjöstä katukivetyksellä.
Epäkohtia kaivelevan dokkarin päähenkilöksi kohoaa erään ison pomon tyttären kehnompi puolisko. Tyttären mies, Wikus Van De Merwe (Copley), on tukasta varpaankynsiin väritön konttorirotta, jolle aivan yllättäen ja pyytämättä lankeaa kunnia johtaa kovia kokeneiden muukalaisten häätöä paikasta toiseen. Tämä tarkoittaa käytännössä ahdinkoon joutuneiden olentojen sorron lisäämistä. Samaan aikaan, kun historiankirjansa lukeneet huudahtavat, että: ”Apartheid”, tai: ”Holokausti”, leffa muuttuu muka-dokumentista CGI-koristelluksi toimintaviihteeksi ja rypyt valahtavat kriitikon otsalta hänen kurkkuunsa. Siitä seuraa yskänpuuska, johon köhäysten väliin mahtuvat ilmaisut: ”Kökköä dialogia”, ja: ”Tuo nyt oli arvattavissakin.” Jälkimmäinen kaikuu leffan aikana useampaan otteeseen, sillä kirveellä veistellyt henkilöhahmot tappaja-eversti Koobuksesta (James) rahamies Smitiin (Minnaar) eivät kovin yllättäviä liikkeitä tee.
Koska District 9 sijoittuu Etelä-Afrikkaan, olisi ollut vaihteeksi mukavaa nähdä elokuvan pääosassa muu kuin valkoinen mies. Kun tästä valkoisesta nysvöstä sitten kehitellään vieläpä suurta sankaria mm. Iron Manin suuntaan pokkuroiden, putoaa alun realistisuutta painottaneelta dokumenttiosiolta pohja aivan kokonaan. Blomkamp palaa dokumenttityyliin vähän väliä rainansa aikana, mutta lopputulosta se ei paranna. Pikemminkin District 9 alkaa näyttää kuin 4-vuotiaan tyllerön hulavanteen pyöritykseltä. Välillä pyörii pari kierrosta hienosti, mutta sitten koko rinkula taas kopahtaa maahan. Vaivaannuttavan vatkauksen heikoimpiin lenkkeihin kuuluvat muukalaiset. Yhdessä vaiheessa he ovat eläimiin verrattavia rapuheppuja, jotka jyrsivät kumia (heh?) ja oleilevat törkyisellä alueellaan kuin vailla erityistä päämäärää. Toisaalta, heillä on huippuunsa viritettyä teknologiaa, elämänhalua ja kyky kommunikoida ihmisten kanssa. Vaikka Blomkamp syystä tai toisesta tuo yhden rapumiehen, Christopherin, elämää esiin dramatisoiduissa jaksoissa, hän ei vaivaudu mitenkään vihjaamaan, miksi nämä ylivertaista teknologiaa ja sen käyttötaitoa omaavat muukalaiset eivät kykene auttamaan itseään. Tyylinvaihdos on tosiaan turha, ellei se tuo mitään merkittävää esiin koko elokuvan sisällön kannalta.
Ohjaaja Blomkampin historiasta löytyy 3D-animaation parissa työskentelyä. Näin ollen ei olekaan ihme, että District 9:n muukalaiset on luotu tällä modernilla tekniikalla. Harmi vain, että turhan moni näistä hahmoista näyttää lopulta kuin jonkin videopelin maiseman täytteeltä. Ainoastaan Christopher, hänen poikansa ja ystävänsä ovat hahmoja, joiden voi todella uskoa olevan kuvassa mukana. Chris olisi jopa loistava, ellei hänen tuntosarviensa alta pullahtelisi Steven Seagal -leffojen tasoisia repliikkejä. Vaadin parempia käsikirjoituksia kauan dissatuille 3D-öttiäisille!
