Jos näyttelijä/käsikirjoittaja/tuottaja tehtailee seitsemän elokuvaa kahdessa vuodessa, ja onnistuu tekemään filmeistään mielenkiintoisia ja laadukkaita, on kyseessä harvinaislaatuinen ja ehdottoman kyvykäs elokuvantekijä. Mutta mikäli kyseinen monitoimimies vääntää leffoistaan tylsää, yllätyksetöntä ja hengetöntä liukuhihnaskeidaa, kyseessä on vain ahne ja eläkerahastoaan varmisteleva ryökäle. Aikoinaan ison nipun toimintaklassikoita tehtaillut Steven Seagal on kasvattanut poninhännän takaisin, mutta valitettavasti tukan mukana on tullut myös pari(kymmentä) ylimääräistä kiloa, into on kadonnut ja takit pidentyneet peittämään vanhan miehen lihapullamaista ulkomuotoa. Ihan itkettää.
Shadow man tosin on uusista Seagaleista (aikaa Exit woundsista, 2001, eteenpäin) parhaita, eikä aiheuta ihan samanlaisia inhon, pettymyksen ja ärsytyksen tunteita kuin esim. Submerged, Into the sun, Half past dead ja Mercenary for justice. Tärkein syy tähän on se, että toiminnasta saa vihdoinkin jotain selvää. Actionkohtaukset noissa edellä luetelluissa leffoissa oli lähes poikkeuksetta leikattu salamasilpuksi, josta ei pirukaan tajunnut mitään, nopeatempoinen tekno pauhasi taustalla ja lopuksi joku makasi verissään maassa. Kyseiset kohtaukset eivät juuri hupia tarjonneet, mutta epilepsiakohtauksen laukaisijana ne varmasti olisivat toimineet. Migreeni nyt vähintään koputteli ohimoita joka kerta. Shadow manissa toiminnan kuvaus on jo perinteisempää, ja Seagal pääsee lisäksi pari kertaa näyttämään sitä, mitä parhaiten osaa: ranteet napsuvat, luut rusahtavat ja roistot riisutaan aseista kuin tyhjää vain.
Valitettavasti pläjäys on muuten niin tylsä, että heikottaa. Seagal on ex-agentti, joka matkustaa Romaniaan tyttärensä ja appiukkonsa kanssa. Noh, viiden minuutin maassa oleskelun jälkeen Steven on jo tappanut muutaman paikallisen, appiukko on räjäytetty kappaleiksi ja tytär kidnapattu taksikuskin toimesta. Poliisit pelaavat kahta puolta ja kehenkään ei voi luottaa. Jäljet johtavat venäläisten johtamalle strippiklubille, mutta kuka onkaan ystävä ja kuka ei?
Siis, ok. Eiväthän nämä leffat oikeasti suurta juonta kaipaa, mutta _jotain_ rajaa tähän hommaan nyt tosissaan tarvittaisiin. Muutama ihan kiva mäiskeminuutti ei nyt paljon pelasta, mikäli loppuleffa on tätä tusinan kolmattatoista tavaraa. Steven ei ilmeisesti vain enää välitä, sillä varhaisaikojen jättimäisestä tunnelatauksesta ei ole mitään jäljellä. Tuloksena on vain tylsää ja mitäänsanomatonta ö-roskaa kertakatseluun, jos siihenkään.
