Robert Rodriguez tunnetaan paremmin Quentin Tarantinon kaverina kuin elokuvantekijänä. Tämä on sääli, sillä hän oikeasti ihan pätevä elokuvaohjaaja, jolla on monta viihdearvoltaan erittäin korkeatasoista teosta. Rodriguezin ura käynnistyi varsin varhaisessa vaiheessa 90-luvun alussa, kun hän onnistui ällistyttämään kyynisimmätkin kriitikot esikoispitkällään El Mariachilla. Tästä seurasi valtava nousu kierre, jonka seurauksena mies lähti tekemään isomman budjetin leffoja. El Mariachin jatko-osa Desperado oli hitti, jonka jälkeen Rodriguez kokeili rahkeitaan toiminnallisen kauhun saralla. Tarantinon käsikirjoittama Hämärästä Aamunkoittoon oli allekirjoittaneen mielestä yksi 90-luvun parhaita elokuvia. Joten panokset kovenivat asteen, kun ohjaaja päätti jatkaa kauhulinjalla ja tehdä bodysnatcher-tyylisen teinikauhistelun.
Rodriguez vetääkin oikeista vivuista heti elokuvan alussa, kun elokuvan tunnelma pidetään sopivan koomisena, mutta kaikesta huolimatta jännittyneenä. Pienen Ohiossa sijaitsevan koulun opettajat alkavat käyttäytyä oudosti. He juovat jatkuvasti vettä sekä ovat jotenkin kovin tunteettomia. Joukko opiskelijoita huomaa tämän. Heistä kaikki muistuttaa likaa vanhoja sci-fi-elokuvia, joissa ulkoavaruuden muukalaiset kaappaavat ihmiskehon itselleen. Pian myös oppilaat alkavat käyttäytyä oudosti, joka viittaa siihen, että suuremman luokan invaasio on käynnissä.
Elokuvallisilta arvoilta leffa muistuttaa hyvin paljon 90-luvun slasher-genreä. Se ei sinänsä ole ihme, kun elokuvan käsikirjoitusta on ollut vääntämässä Kevin Williamson, joka tuli tunnetuksi Scream –elokuvien kirjoittajana. Tämä on kaiketi ihan tietoinen ratkaisu, jotta elokuvaa on helpompi markkinoida isolle massalle. Todellisuudessa Rodriguez kuitenkin on piilottanut elokuvaan paljon viitteitä vanhoista klassikoista. Etenkin John Carpenterin The Thing noteerataan elokuvassa huolella. Elokuvan edetessä vainoharhat ihmisten keskellä kasvavat, joka kiristää elokuvan yleistä tunnelmaa mukavasti.
Näyttelijäpuolella homma hoituu myös teinien johdolla. Elokuvan sankarit ovat kliseisiä hahmoja, mutta niin on myös koko elokuvan draamankaari. Vanhempaa osastoa edustavat opettajat ovat omalla tavallaan kaikki kulttikasvoja tai tulevia sellaisia. Onkin hienoa nähden miten hyvin nuorten ja vanhojen kollegoiden kemiat kohtaavat. Rodriguez ei varsinaisesti ole parhaimmillaan näyttelijöiden ohjaamisessa, mutta onnistuu tällä kertaa varsin mainiosti.
Kritiikkiä voisi tietysti jakaa elokuvan valtavasta kliseisyydestä. Kaikki tutut ja turvalliset asiat nostetaan kissantavoin pöydälle, mutta yllätykseksi saa huomata, että homma toimii helvetin hyvin. Suuret ylilyönnit vältetään, vaikka tarinan sisältö lähinnä koostuukin väärinymmärretyistä henkilöistä, jotka elokuvan edetessä löytävät itsensä ja samalla uusien egojensa kanssa pääsevät paremmin sisälle paikkaan, jota kutsumme yhteiskunnaksi. Tarkemmin tiirailtuna Faculty saattaakin vaikuttaa jopa hitusen yhteiskuntakriittiseltä tutkielmalta, mutta sellaisena se menisi ylihilseen, joten se kannattaa katsoa aivan puhtaana viihteenä.
Ohjaajan lahjat ovatkin juuri tuolla viihdepuolella. Faculty onkin melko viihdyttävä kokonaisuus. Toinen ominaisuus elokuvissa, jota Rodriguez on osannut hyödyntää, ovat tehosteet. Valitettavasti tässä mennäänkin vähän mönkään. Kököt digitaaliset efektit eivät ole selvinneet ajan saatossa kovinkaan hyvin. Tietyllä silmällä katsottuna niitä saattaa pitää b-elokuvamaisen onnistuneina. Selvää on kuitenkin, etteivät ne kriittistä elokuvankatsojaa vakuuta.
Lopullisena ratkaisuna Faculty on Rodriguezin näkemys hänen rakastamastaan ihmiskaappausgenrestä, joka on ajankuvaan kuuluvasti terästetty monilla teininäyttelijöillä ja heppoisella teinidraamalla. On kuiteinkin ilahduttavaa huomata, ettei Rodriguez ole antanut teini-ilmiön nousta haitaksi, vaan hyödyntää sitä juuri sopivan kornilla tavalla hyödyksi. Kyseessä ei missään nimessä ole mestariteos, eikä edes ohjaajansa paras elokuva, mutta jokin tässä silti viehättää. Puhdasta viihdettä, tekijältä joka sen parhaiten taitaa.
