Joey (Richard Kiley) on vakooja ja käyttää ex-tyttöystäväänsä, Candya (Jean Peters) kuriirina. Kuljetukseen tulee mutka kun Skip McCoy (Richard Widmark) harjoittaa ammattiaan ja pihistää paitsi lompakon myös sen sisällä olevan mikrofilmin. Se on saatava takaisin ja valitettavasti Skip ei ole typerä ja vaatii rahaa – paljon rahaa. Sellaiseen ei ole varaa, joten vaarallinen vakoilupeli alkaa. Ilmiantamisella tienaava Moe (Thelma Ritter) joutuu väliinputoajaksi ja melankoliseksi toteamukseksi ihmismielen kunnianhimosta.
Samuel Fullerin ohjaama vakoojatarina on varsin näkyvästä aatteellisesta pintasilauksesta huolimatta karu ja osoittelematon kuvaus moraalista ja valinnoista. Visuaalinen ja kerronnallinen tyyli vaihtelee voimakkaasti eri kohtauksien välillä ja harvalukuinen toiminta on ajankohtaan nähden näyttävää. Vaihteleva ja rohkeasti käytetty tyyli pitää tarinan viihdearvon korkealla eikä väkivallan suhteen säästellä.
Richard Widmarkin rehvakas kyynisyys on koko ajan esillä ja hän ei edes tee varsinaista valintaansa. Skip McCoy on myös kova ammattiroisto ja ymmärtää että joidenkin rikollisten työnkuva on kertoa tietoja toisista rikollisista. Richard Kiley hermostuvana vastapuolena on myös toimiva, sillä mikrofilmin pysyminen kadoksissa kiristää silmukkaa hänen kaulansa ympärillä.
Jean Peters on karu ja toimiva kaunistus joka joutuu tasapainottelemaan kahden valinnan välillä ja varsinkin molempien paljastuessa huonoiksi on syytä vaihtaa junaa. Thelma Ritterin rooli epäonnisena ilmiantajana kerää sympatiapisteet.
Meininki on laadukasta ja puisesta lähtökohdasta huolimatta tarina toimii ja säilyttää jännittävyytensä loppuväkivaltaan asti.
