Mainittakoon, että en aio nyt piitata elokuva-arvosteluissa olevista säännöistä, joissa juonta tai loppuratkaisua ei saa paljastaa. Bronxin Asfalttisotureissa ei ole kyse juonesta ja vaikka kertoisin siitä kaiken, katsoja saisi kokemuksestaan märkää rättiä naamalleen heti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Tämä pätkä alkaa törkeällä väkivallalla, jota totaalisen ylivoimaiset prätkäjätkät kohdistavat rullaluistelevia joukkoraiskaajia vastaan, joilta pelastetaan syrjäkujilla harhaileva femme fatale. Tällä ja päähenkilöllä on elokuvaa hallitseva todella kiihkeä ja traaginen suhde. Tai olisi, mikäli kyseessä EI olisi italialaistuotantoa oleva post apocalypse -elokuva, jonka pääosassa viihtyy Marc “Repliikki minuutissa” Gregory.
Herra Gregoryn hahmona on Trash-nimeä totteleva kikkaratukkainen machopökkelö, joka kamppailee jenginsä avustuksella territorioista muiden vastaavien ryhmittymien kanssa. Bronxista on jostain syystä tullut ei-kenenkään-maa lähitulevaisuudessa ja on rikollisiksi luokiteltujen kapinallisjoukkojen hallussa. Jengit eivät ole luonnollisesti tahtoneet copyright-oikeusjuttujen pelossa kopioida toistensa tyylejä, joten joukot erottaa toisistaan näiden erilaisista kulkuneuvoista ja asuista. Nerokasta, eikö? Mukana on tietty bikereita, rullaluistelijoita, itämaisten taistelulajien harjoittajia, tummaihoisia miehiä pimp-vagoneissa ja luolamiehiä ja jostakin Kellopeli Appelsiini -maailmasta ulottuvuusportin kautta ulostautuneita steppaajia. Trash ja tämän lähimmät kaverit (joista yksi on erehdyttävästi Freddie Mercuryn näköinen) selvittelevät erään jenginsä jäsenen mystistä murhaa, johon liittyy myös heidän pelastamansa nainen. Olen nyt kirjoittanut juonesta noin sata sanaa, ja voin oikeastaan myöntää, että aivan turhaan.
Olennaisinta kun ei todellakaan ole juoni, vaan silkka surrealistinen vyörytys, johon ladataan juuri sopivasti pullistelevia lihaksia, väkivaltaa, todella surkeaa näyttelyä ja tuomiopäivän visioita. Sekä tietysti jättimäinen rekka, kasa oikeita helvetinenkeleitä toimimassa prätkäjengistatisteina, joukko hevosilla ratsastavia liekinheitinpoliiseja ja blaxploitaatio-kuningas Fred Williamson mukavan suuressa sivuroolissa.
Aivan liian tiukkoja farkkuja käyttävä Gregory seisoskelee elokuvan lävitse tuottaen jonkinlaista ihmiskieleksi tunnistettavaa lätkyttelyä aukosta, jonka epäilen olevan suu. Gregory ei syö elokuvan aikana kertaakaan, joten en ole kumminkaan ihan varma. Gregory on äärimmäisen neitimäinen ilmestys, ja tämän raivonpurkaukset saisivat pikkutytötkin kiemurtelemaan myötähäpeästä. Onneksi elokuvan huomio jakautuu sopivan tasaisesti oikeampien viihdepainopisteiden ja Marcin ilmeettömän koomanaaman välillä. Leikkaus on siis yllättävän toimivaa ja luo sopivaa jännitettä actionia varten.
Käsikirjoitukset ovat tehneet sokeat apinat. Tätä teoriaa tukee se, että toinen käsikirjoittajista on kulttimaineessa oleva auteur Castellari, jonka karvaiset gibboninkädet ovat varmasti raapineet innoissaan visiota tikulla hiekkaan. Mukana on petosjuoni, kostomotivaatio, traaginen loppuratkaisu, sosiaalista kommentointia ja muuta epäolennaista sontaa, joka onneksi jää taka-alalle Castellarin ja kumppaneiden päästessä todella toteuttamaan itseään. Lavastamisesta ei ole tietoakaan. New York on New York ja sillä hyvä. Viemäreissä päämajojaan pitävät jengit asuvat oikeastaan toistensa naapureina (kummallista että suuret jengisodat eivät juonikuviossa ilmeisesti ole arkipäivää) ja todennäköisesti lainailevat toisiltaan sokeria ja kananmunia leivontapäivinä.
Koska olen sitä mieltä, että elokuva-arvioissa pitää olla jotain järkevääkin sanottavaa, pohtikaamme hetken elokuvan symboliikkaa. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen message-filmi kaikkien ihmisryhmien välisestä tasa-arvosta ja siitä mitä tapahtuu, jos rauha äärimmäisissä tilanteissa rikkoutuu? En keksi mitään muuta syytä siihen miksi elokuvan loppupuolella tarjoillaan apokalyptinen näky, jossa fasistipoliisit mustissa nahka-asuissa sytyttävät iloisen kirkkaisiin pukuihin pukeutuneita pääasiassa tummaihoisia pimp-mastereita tuleen. Teoriaani tukee myös se, että Freddie Mercuryn väistämätön kuolema luolamiesten käsittelyssä aiheuttaa elokuvan ainoat kyyneleet Marcin kasvoille. Snif. Sen sijaan tyttöystävä, johon muskelimasamme on käsikirjoituksen mukaan ilmeisesti hyvin intohimoisesti rakastunut, ei aiheuta minkäänlaista tunteenliikahdusta hyvin kaapissa viihtyvän Manowar-lettimme kasvoilla. Tosin eipä kyllä naispääosan suorittava Stefania Girolami anna kauheasti aihettakaan mihinkään erityiseen riemuitsemiseen. Neidon lahjat näyttelyn saralla kun koostuvat vain repliikkien latelusta ja jonnekin kaukaisuuteen tuijottelusta.
Takaisin teoriaani. Huipennuksena kaikelle Trash lävistää harppuunalla, siis toistan: todellakin lävistää harppuunalla pahan nietzscheläisen fasistisedän ja ajaa tämä moottoripyöräänsä sidottuna auringonlaskuun kuin Easy Riderissa konsanaan. Born to Be Wild alkaa humista katsojan korvissa, ja toiminta loppuu kuin kirveellä leikaten kuvan äkilliseen pysäytykseen ja puskan takaa tuleviin lopputeksteihin. Mitä tapahtui? Miksi edes näimme tämän kaiken? Oliko millään mitään merkitystä? Päättyykö sateenkaarivallankumous hallituksen mustapaitojen tuliseen kurimukseen?
Katselin tämän mestariteoksen joskus aivan liian myöhään yöllä sopivassa seurassa ja dippiin hukutettujen taco-sipsien turvottamana. Epäilen sen toimivuutta missään muussa muodossa. Tämä ehkä jollain tapaa mitattuna “elokuva”-määritteen sisälle tippuva törkymöykky laajensi tajuntaani paremmin kuin mitkään taikasienet tai pullo kossua vetäistynä yhdellä huikalla. Oman alansa ehdottomia helmiä, tosin itse yrittäisin ehkä löytää jonkin paremmin kuvaavan synonyymin, mikäli kaikki vaihtoehdot eivät olisi totaalisen painokelvottomia.
nimimerkki: Lamourhaaja
