Maciste (”kivestä syntynyt”) on italialaiseen elokuvaperinteeseen kuuluva voimamieshahmo, joka suoritti ensiesiintymisensä mykkäelokuvakaudella, satamatyömies Bartolomeo Paganon lihallistamana. Pagano esitti Macistea kaiken kaikkiaan yli kolmekymmentä kertaa aikavälillä 1914-1929, ja teki hyväntahtoisesta, konnia kurittavasta ja mimmejä hädästä pelastavasta lihaskimpusta kotimaassaan äärimmäisen suositun hahmon. Macisten saatua uuden elämän 1960-luvun peplum-buumia varten päivitettynä sankariversiona hahmo dubattiin amerikkalaisissa versioissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Herkulekseksi, Goljatiksi, Samsoniksi tai joksikin muuksi tutummaksi nimeksi, hence tämänkin filkan englanninkielinen nimi!
Maciste, päinvastoin kuin muut aikakauden raamatullisista tai mytologisista tarinoista lainatut lihaskimput, ei koskaan saanut sen kummempaa omaa taustatarinaa, mikä toisaalta sataa tavallaan myyttisen sankarihahmon laariin; italialaiset b-leffantekijät eivät juuri välittäneet logiikasta tai perusteluista sen kummemmin, ja näin joskus ”kiven jumalaksikin” tituleerattu Maciste ilmestyy milloin missäkin ympäristössä ja aikakaudessa, eli juuri siellä, missä häntä eniten tarvitaan tappelemaan rosmojen kanssa ja pelastamaan daameja! Siistiä!
B-luokan peplumista puhuttaessa näyttelijätyön dissaaminen olisi melko helppoa, mutta en viitsi kaivaa moisia cheap shotteja, vaan pyrin aiheesta kirjoittaessani huomioimaan genren vaatimukset, omat odotukseni ja niiden täyttymisen. Tässä filmissä Herkuleksena/Macistena pällistelee ja pullistelee Alan Steel (alias Sergio Ciani), joka ihan varppina voittaisi iso-Arskan kädenväännössä. Punertava parta tuo myös hyvällä tavalla mieleen Chuck Norriksen, eli ehdottomasti hyvä suoritus ja plusmerkkiset pisteet, äijä vetää sankarin roolin vaaditulla gustolla, jota joko on tai ei ole. Steel aloitti uransa mm. Steve Reevesin body doublena ja stuntmiehenä, mutta tätä vuonna 1964 kuvattaessa oli jo rutinoitunut pääroolien mies. Genrelle ominaisen pahan kuningattaren roolin vetää ranskalainen Jany Clair, joka näyttää ihan Frasierin Daphnelta. Clair osaa mulkoilla hullusti ja poseerata kohtalokkaasti, minkä lisäksi hänet on puvustettu lähes dystooppisen tyylikkäästi (paikoittain mieleen tulee jopa verkkosukkiksistaan kritiikkiä historianörteiltä saanut Eva Green 300-leffan jatko-osasta) ja hahmon ilkeys on ehdottomasti riittävän kylmällä tasolla. Pointsit siis tästäkin.
Huikeiden näyttelijöiden lisäksi leffan varsinainen vahvuus on genren perusformulaa mielikuvituksellisesti rikkovassa, absurdissa tarinassa, jossa surutta sotketaan scifiä ja kylmän sodan aikaista kommunismin pelkoa heijastelevaa muukalaiskauhua miekka ja sandaalit-meininkiin. Alienien puhemies on siisti ilmestys, kömpelön kiviset kuurobotit sensijaan puhdasta kämppiä. Tappeluita on nopeatempoisessa leffassa paljon, ja niiden laatu on loistava. Mr. Steel flaidaa uskottavan ja pätevän oloisesti saaden hirveällä ylivoimalla vyöryvät pahiskaartilaiset näyttämään täysiltä urpoilta, turpaanveto on monipuolista ja koreografiat tuovat paikoittain mieleen parhaat Bud Spencer / Terence Hill-yhteistyöt. Lisäksi leffassa on aivan loistava feat of strength-kohtaus, jossa Herkku/Maciste sidotaan jälleen miellyttävän brutaaliin ja piikikkääseen kidutusvälineeseen, jonka sankarimme toki hauiksiaan jännittämällä vääntää paskaksi. Lavastus on värikästä ja eeppistä, eikä Mill Creek Entertainmentin DVD-julkaisukaan ole firman huonoimmasta päästä, vaan pystyy välillä jopa tekemään asteittaista oikeutta leffan ilmeisen tyylikkäälle designille.
Kaikenkaikkiaan voin sanoa pläjäyksen olevan todella viihdyttävä ja mieleenjäävä roskaleffa, josta riittää hupia ja iloa koko perheelle. Varmaan maailman paras filmi, jonka IMDB -pistekeskiarvo on 2,5/10? 😉
