Katsoin elokuvan yksin. Halusin nähdä millainen se on. Elokuva alkaa niinkuin pitääkin. Tempo on sopiva. Alussa nähtävä murhasta tuomitun teloitus luo loppuelokuvalle kevyen ja eloisan tunnelman. Teloituksen jälkeen majuri Reisman (Lee Marvin) näyttäytyy pelastajana.
Reisman on kova, mutta niin on hänen tehtävänsäkin. Hän saa taakakseen ja koulutettavakseen 12 kuolemaan- ja elinkautisvankeuteen tuomittua “opetuslasta”, joista hänen on muovattava iskukykyinen joukko natsintappajia.
Koulutus on valmis alkamaan. Elokuvan rytmi on ehkä hieman liiankin tasaista, mutta kuitenkin sopivan sutjakkaa. Kerronta ei turhaan pysähdy paikoilleen, vaan rullaa mukavasti eteenpäin. Painotetuin on lopun toimintaosio, ja elokuva etenee tasaisesti ja varmasti sitä kohti. Tunnelma ei ole kuitenkaan ahdistava eikä turhan odottava. Loppu häämöttää taustalla mutta sitä ei yritetä kuitenkaan tuputtaa ennen aikojaan.
Elokuva on hieman lohduton, muttei kuitenkaan toivoton. Likaiseen tusinaan kuuluvat tuomitut hyväksyvät asemansa yhteiskunnassa, vaikka se on niin kurja, ette he joutuvat ostamaan vapauden ja elämän laittamalla henkensä ja terveytensä vaaraan. Miesten positiivinen elämänasenne, hienostumaton käytös, huumorintaju ja yhteishenki tuovat pätkään kuitenkin elinvoimaa, jota ilman se olisi varsin synkkä.
Henkilöhahmojen katseet ovat useimmiten välinpitämättömiä tai huvittuneita. Miehet eivät siis valitettavasti ole mitään varsinaisia seikkailijoita, jotka herkeämättä tarkkailisivat ympäristöään ja yrittäisivät ratkoa ongelmia. Elokuvassa ei myöskään pahemmin syvennytä miesten elämään. Olisi ollut hauska tietää heidän unelmistaan, perversioista, pinttyneistä tavoista ja hauskoista kommeluksista. Heissä on potentiaalia. Kuinka mukavaa olisikaan ollut seurata vaikkapa Reismanin henkilökohtaista elämää, edes pieni hetkinen. Henkilöhahmot jäävät siis hieman persoonattomiksi, eikä heissä vaikuta olevan mitään hirveän erikoista. Näyttelijätyössä on perusasiat kuitenkin kunnossa.
Entä onko tunnelma tarpeeksi elinvoimainen? Ehkäpä voisi olla hieman enemmän tunnetta, valoa, pimeyttä, väriä ja dramatisoivaa kamerankäsittelyä. Ne pitäisivät katsojan mielenkiintoa yllä ja miellyttäisivät silmää. Tunnelmaa voisi rikastuttaa esim. lähikuvilla ja henkilöhahmojen tuntemuksiin syventymällä.
Onko tämä elokuva siis liian tasainen? Liian
pintapuolinen? Ehkä, mutta ehkä niin pitääkin olla. Onhan tässä kieltämättä voimakas ja horjumaton fiilinki läpi koko elokuvan.
Pienestä jäykkyydestä huolimatta tekele toimii siis hyvin. Likainen tusina on raju, hauska ja ajatuksia herättävä elokuva, joka pitää katsojan mukana loppuun asti.
