1970-luku oli katastrofileffojen (disaster) kulta-aikaa. Monessa niistä heilui mukana nimekästä castia. Kohtalaisen monen niistä tunnistaa pelkästään jo siitä, että näyttelijäluettelosta loistaa George Kennedyn nimi. Kiitorata ei ole tässä suhteessa poikkeus. Se on kaikkiaan neljästä Airport-leffasta ensimmäinen, mutta ikävä kyllä vähäverisin ja vähiten kauhua ja kirkunaa sisältävä.
Kiitoradassa katsojalle yritellään syöttää hauskan paksua puppua. Ensinnäkin, pahasti krapulaisen näköinen Dean Martin pitäisi mieltää loistavaksi lentokapteeniksi. Toiseksi pitäisi uskoa, että Jacqueline Bissetin esittämä lentoemo Gwen on lääpällään häneen ja raskaana hänelle. Kolmanneksi olisi nieltävä, että USAssa on vielä 1970-luvulla voinut huijata lentokenttävirkailijoita pelkällä iäkkyydellä, kuten Helen Hayesin esittämä Ada-rouva tekee. Ja totta kai George Kennedyn esittämä Joe Patroni olisi uskottava supermieheksi, jota ilman lentokenttä ei pysy millään kunnossa ja toiminnassa. Onneksi pääroolia, kenttäpamppu Mel Bakersfeldia, esittävä Burt Lancaster uskoo tähän niin vakuuttavasti, että edes tuo yksi asia on nieltävissä.
Kiitoradan tapahtumat sijoittuvat lumipyryn tuivertamalle lentokentälle. Sen tärkein rata tukkeutuu. Kun lähialueen asukkaiden protestoinnin takia toiseksi tärkeintäkään ei voida käyttää, koko lentokenttä ajautuu pieneen kaaokseen. Tuo kaaos ei kuitenkaan missään vaiheessa kasva niihin mittoihin, kuin kunnon katastrofielokuvassa pitäisi. Enimmäkseen porukka vain istuu ja juttelee tai sitten aurailee lunta. Se on sääli, sillä nuo tuokiot on kirjoitettu niin auttamattoman löperösti, että ne vaatisivat vastapainokseen läheltä piti -tilanteita, järkytystä, ryskettä sekä pauketta. Koska luonto on julma, katastrofielokuvan pyhä velvollisuus on esittää se myös sellaisena. Mutta Kiitorata jättää velvollisuutensa täyttämättä.
Kehnoudestaan huolimatta Kiitoradalle mäiskähti yksi Oscar. Sen sai kieroa kalkkista eli Ada-rouvaa esittänyt Helen Hayes. Mitäpä siitä, Hayes onkin leffan ainoita valopilkkuja.
