Huonon äänenlaadun ja muminaksi/kähinäksi jäävän kuiskutteludialogin voi antaa anteeksi, vaikka joutuu korva kiinni kaiuttimissa istumaan. Wanhan suomileffan ylinäyttelemisen voi anteeksi vielä helpommin. Tuhat trikkikuvaa voi antaa anteeksi. Nukkejen käyttämisen kohtauksissa, jossa joku vajoaa koskeen (jopa tuon liikkumattoman hevosnuken liikkumattomuuden voi niellä hihitellen), voi antaa anteeksi. Ja mustasukkaisuudenkin voi antaa anteeksi, mutta leffana Mustasukkaisuus on kyllä jotakin täysin anteeksiantamatonta.
Mustasukkaisuus on pariskunta Tulio & Linnanheimon draamaelokuva puolen vuosisadan takaa. Draamaksi sen määrittää lähinnä jatkuva kuiskailun ja silmät suurina toljottelun (tällä tuijottelun määrällä kauniitkin silmät käyvät pelottaviksi) määrä sekä kahden sisaruksen sekä miekkosen välille kehkeytyvä kolmiodraama. Kaikki muu (sekä osa jo edellä mainitusta) viittaisi komediaan.
Mustasukkaisuuden kiljunnalla ja draamanpaisutuksella on varmaan ollut omat tavoitteensa, mutta eivät ne tule ilmi. Varsinkin kun aikalaisen kuohunnan etsiminen (muualtakin kuin tukkipuuleffan koskesta) sisältää tukun repeilykohtauksia. Alastomien miesten ja heikkojen laudepuitten keskellä saunassa käyty tappelunujakka huipentuu siihen, että saappaaseen verhottu (!!) jalka astuu ilmestyy hamuavan käden päälle. Allekirjoittanut miettii edelleen saapastelevan saunojan funktiota, joka kenties on jotenkin selitettävissä. Kenties romanttisiksi tarkoitettujen tuijotteluiden, onnettomien leikkausten (Ed Wood -leffat alkoivat tuntua ykköstaiteelta) ja lopulta koko leffan tarkoitusperät ovat hukassa jossain syvemmällä. Kaikista synkimmäksi tilanteen tekee se, että jopa täällä murheellisten laulujen maassa leffaa on tehty sata kertaa taidokkaammin jo aikoja ennen tätä koomista koskikohellusta.
