Vielä 00-luvun puolessavälissä Robert Duvall oli kyllin vetreä paitsi machoillakseen veteraanicowboyna puolivillaisessa western-lämmittelyssä Open Range, myös nolatakseen itsensä hirveässä Will Ferrell –myötähäpeilyssä Kicking and Screaming. Ura näytti jo olevan enemmän tai vähemmän pulkassa, kunnes uuden vuosikymmenen kynnyksellä suunta näyttäisikin radikaalisti muuttuneen: sekä Hillcoatin The Roadissa että Schneiderin Get Low:ssa Duvallin esittämä hahmo on yksinäinen ja kuoleva mies vailla viimeistä synninpäästöä – totuttua valovuosia vanhempi. Ennen kaikkea molemmat suoritukset vakuuttavat siihen malliin, että herrasta voinee odottaa jatkossa luottomiestä Hollywoodin ”höperösti viisas”-rooleihin.
30-luvun Tennesseehen sijoittuva Get Low kertoo Felix Bush -nimisestä vanhuksesta (Duvall), jonka eristäytyneisyys on saavuttanut mystiset mitat ja tuonut hänelle kylähullun maineen. Paikallisen huhun mukaan lopullisesti kilahtanut Bush haluaisi järjestää itselleen isot hautajaispirskeet ollessaan vielä elossa. Sana kantautuu konkurssin partaalla sinnittelevän hautausurakoitsija Frank Quinnin (Murray) ja hänen apulaisensa (Black) korviin, ja asiat lähtevät vyörymään.
Get Low on kauttaaltaan taiten näytelty, mukava pieni elokuva, joka soljuu tunnelmaltaan luontevasti hirtehishuumorista vakavammaksi mietiskelmäksi elämän rajallisuudesta. Bill Murrayn kyyninen kuoleman bisnesmies on sivuhahmoista odotetusti hilpein, mutta tarina nojaa ennen kaikkea päähenkilöön. Felix Bush onkin onneksi erinomaisesti kirjoitettu hahmo, joka Duvallin tulkitsemana muuntuu viihdyttävästä äijänkäppänästä aidoksi, inhimilliseksi persoonaksi pelkoineen ja katumuksineen.
Debyyttiohjauksensa tekevä Aaron Schneider on valitettavasti myös leikannut elokuvansa, mikä irvistää kokonaisuuden alta ikävästi. Schneiderillä on alun perin kuvaajan tausta; tämä toisaalta näkyy hallitussa visuaalisessa ilmaisussa, mutta hän ei ilmeisesti ole myöskään osannut luopua materiaalistaan. Esimerkiksi alussa nähtävä tulipalo on pienillä elementeillä pelaavalle tarinalle dramaturginen tyylirikko ja juonelle täysin merkityksetön. Kokonaisuuden tunnevaikutusta olisi voinut tehostaa huomattavasti myös poistamalla joitakin turhia suvantokohtauksia; etenkin tällaisessa elokuvassa vähemmän olisi ollut monissa kohdin enemmän.
Varsin erilaisista juonistaan huolimatta Get Low:lle on helppo löytää vertailukohta Lynchin mestarillisesta Straight Storysta. Alvin Straightin matka tuntui huomattavasti Felix Bushin omaa pienimuotoisemmalta ja toisinaan ehkä jopa episodimaiselta, mutta se oli silti johdonmukainen, kerronnaltaan yhtenäinen ja sen vuoksi lopetuksessaan riipaisevan palkitseva. Get Low puolestaan antaa heti alkukuvillaan lupauksen jonkinlaisesta suuresta, näyttävästä eepoksesta, ja Felixin taustoja raotetaan leffan edetessä latailevasti. Kun elokuva sitten päättääkin olla Straight Storyn tapaan ”pieni suuri” eikä ”suuri pieni” kertomus, tarinan ratkaisu tuntuu väistämättä antikliimaksilta.
Puutteistaan huolimatta Get Low on suositeltava elokuva jo yksinomaan näyttelijöidensä vuoksi. Ajankuva on onnistunut ja tunnelma sympaattinen. Aineksia olisikin periaatteessa amerikkalaiseen klassikkoon asti, mutta sellaisesta Schneiderin ote on vielä kaukana.
