Kun tarkastelee Mel Gibsonin ohjaamia elokuvia, voisi niitten yleistyylistä tehdä varovaisen päätelmän, että äärimmäinen väkivalta jotenkin kiehtoo miestä. Väkivallan suhteen hänen elokuvissaan on jopa nähtävissä selkeää evoluutiota. Braveheart kertoi sankarillisen kärsimysnäytelmän täynnä kuolemaa. The Passion of the Christ kertoi sankarillisen kärsimysnäytelmän täynnä kuolemaa ja sadistisia kidutuksia. Ja nyt miehen viimeisin elokuva Apocalypto kertoo sankarillisen kärsimysnäytelmän täynnä kuolemaa, sadistisia kidutuksia ja ihmisuhreja. Edistystä tai ei, mutta mukana on edelleen samat ongelmat: Apocalypto nimittäin jää totuttuun tapaan täysin sisällöttömäksi elokuvaksi, jonka ainoa sanoma kertoo symbolisesti isänmaallisuuden ja ydinperheen tärkeydestä – ja tämäkin vaatii vahvaa tulkitsemista – ja jossa pääsisältö on valtava määrä täysin överiksi lyötyä groteskia väkivaltaa.
Elokuva kertoo maya-kulttuurin viimeisistä vuosista 1500-luvulla. Ensimmäinen puolituntinen koostuu itse asiassa melko realistisesta miljöökuvauksesta, jossa varsinkin tekniikkapuolen pojat ovat tehneet Oscarin arvoisen suorituksen. Gibsonille totuttuun tapaan näyttelijät puhuvat autenttisia kieliä – tässä tapauksessa maya-kieltä – lavasteintiaanikylä on niin hieno ettei paremmasta väliä ja erityisesti kuvaus intiaanien arjesta kepposteluineen, jopa inhimillisine ihmissuhteineen ja arkisine töineen on silkassa aitouden oloisuudessaan hatunnoston arvoinen. Sääli vain, että realismin tavoittelu on tuntunut menneen kokonaisuuden edun ohitse, sillä suurella osalla näistä alun kohtauksista ei ole mitään tekemistä muun elokuvan kanssa. Pian vaisun alun jälkeen Gibson saa uuden vaihteen silmään; kylä tuhotaan ja sen elossaselvinneet asukkaat – päähenkilö Jaguaaritassu heidän joukossaan – joutuvat uhrattavaksi Suuren Valtakunnan™ jumalille.
Apocalypto alkaa varsin tyylikkäästi, noin Gibsonin kerronannkin kannalta. Kuvaus on paikoitellen melko The Passion of the Christ –tyylistä. Toimintakohtauksissa Apocalypto ei yliviljele nykyään niin suosittua tapaa tehdä taisteluista ”hektisiä” leikkaamalla kaikki otokset puolen sekunnin mittaisiksi. Jaguaaritassun alkupuolella näkemä painajainen on (positiivisessa mielessä) karmaisevan epätodellisessa kuvauksessaan koko elokuvan hienointa antia, ja ohjaaja Gibson loistaa jälleen ajoittain surrealistisissa otoksissa. Kun pian alun jälkeen väkivaltainen mättäminen alkaa (ja jatkuu loppuun asti nonstoppina…), kamera zoomailee jatkuvasti niin lähelle gorea kuin vain mahdollista ja surrealistisen kerronnan loisto latistuu kokonaan pois. Toisin sanoen, elokuva toistaa The Passion of the Christin armottomimpia kliseitä ja maneereja oikein urakalla.
Tämä itsensä toisto ei rajoitu pelkästään siihen tapaan jolla hän elokuvaansa kertoo, tai gorenhimoisuuteen ja väkivallan itserarkoituksellisuuteen, vaan oikeastaan koko elokuvaan. Vaikka miljöö onkin täysin toinen kuin The Passion of the Christissä, on kyseessä pohjimmiltaan sama elokuva. Kyseessä on jälleen tuskantäyteinen kärsimysnäytelmä, ainoana eroavaisuutena on, että kun Gibsonin Jeesus-elokuvassa Kristus yksin sai kantaa kaiken kärsimyksen, niin tällä kertaa suurimmat kidutukset ja mässäilyt kohdistuvat elokuvan Kristus-hahmon Jaguaaritassun kavereihin. Onko tämä kenties vihjaus siitä, että ihmiskunnan olisikin pitänyt kärsiä syntinsä ja Jeesuksen jäädä tulematta vapahtamaan ihmiskuntaa? Tämä on sinänsä täysin mahdollista, sillä The Passion of the Christin perusteella on mahdoton sanoa, mitä mieltä Gibson itse on tästä asiasta. Noin yleisesti on täysin mahdollista että Gibson on ottanut The Passion of the Christin saamasta kritiikistä vaariin, sillä tällä kertaa teoksen päähenkilöllä peräti on tunteita ja menneisyys. Se ei tosin ole suurikaan parannus, kun Apocalypto kokonaisuutena on jopa heikompi, vastenmielisempi, vähä-älyisempi ja sisällöltään olemattomampi kuin Gibsonin edellinen teos. Kyseinen elokuva sentään jossain määrin rohkaisi ajattelemaan, jos ei muuten, niin etsiäkseen siinä todellisuudessa olemattomia merkityksiä.
Puutteita on siis vaikka millä mitalla, mutta on Apocalypto kuitenkin katsottava elokuva. Ei tosin ihan sillä tavalla, kuin tekijät ehkä tarkoittivat. Mutta kyseessä on varsinkin alkupuolella kuitenkin ihan jännittävä toiminta- ja seikkailuelokuva. Suomalaisena myös lopun ”mennään mehtään, siellä ollaan turvassa ja sitä mehtää ei kukaan ota meiltä poies” –tokaisuista voi saada jotain Talvisota-viboja. Myös tekijöiden onnistunut ja täysin ainutlaatuinen realismin tavoittelu on kunnioitettavaa.
