Ellet ole vielä kokenut Ihmebantua, saattaa olla parempi, ettet lue seuraavia kappaleita. Sarjan tekijöiden tavoitteena ei ole ollut pahemmin selitellä tuotostaan yleisölle. Tähän viittaavat mm. tv-sarjan DVD-julkaisun pelkistetty ulkoasu ja YLE:n Ihmebantu-sivun anti. Mikäli kuitenkin tunnet olevasi yksi heistä, jotka mieluummin lukevat reseptin ennen pillerien nappaamista, ole hyvä ja jatka lukemista.
Ihmebantu – se on vaikea ja käsittämätön kollaasi. Eihän esimerkiksi siinä ole mitään hauskaa, jos terroristi ilmoittaa räjäyttävänsä lentokoneen. Eikä siinäkään ole mitään hauskaa, kun maailmanpoliisi USA:n lennonjohto laskee länsimaisten matkustajien määrästä, onko tuolla lennolla mitään pelastamisen arvoista. Tämä on niin mustaa komediaa, julmaa huvia, että naurun sijasta katsojalta saattaa päästä parku. Niinpä Ihmebantu onkin kuin muinaisten gladiaattorimatsien hengessä etenevä show: areenalle pannaan porukkaa taistelemaan hengestään niiden huvitukseksi, joista jokainen voisi helposti joutua samaan tilanteeseen.
Mm. toimittaja Kalle Kinnunen huomautti jo sarjan tv-esityskauden alettua, että Ihmebantu kopioi brittiläistä Jam-komediasarjaa. No, Jamkin kopioi aiemmin keksittyä, mutta näinhän se on taiteessa niin monesti (kuten mm. Ernst Billgren antaa ymmärtää kirjassaan Mitä on taide?). Ihmebantun ohjaaja Jani Volanen, on jopa maininnut ottaneensa vaikutteita niin Jamista kuin muualta. Mikä jottei hyvää kannata kierrättää, ja vaikka Ihmebantussa onkin samankaltainen äänimaailma ja visuaalisia tehosteita kuin mainitussa brittisarjassa, Ihmebantun sketsit ovat suomalaisia. Nämä sketsit pureutuvat meidän yhteiskuntaamme, meidän kulttuuriimme. Jos Jamissa irvittiin vaikkapa yläluokkaiseen tyyliin puhuvan naisen fysiologiselle ongelmalle tai hypittiin metsikössä Shakespearen hengessä, Ihmebantussa teemat ovat suomalaisessa nykypäivässä. Joka jaksolla on oma teemansa, ja vain yhdessä jaksossa viihdytetään kakkahuumorilla.
Kuten Jam, myös Ihmebantu on nostattanut kiihkeää keskustelua. Suurimman äläkän taisi aiheuttaa juuri kyseinen kakkahuumorijakso. Henkilöt, jotka eivät Ihmebantua olleet ennen erikoisemmin katsoneet, jos ollenkaan, saivat kuraa suoraan silmilleen, ja tippuivat kuorman päältä päällensä katukivetykseen. Tästä nousi haloo, että tällaiseenko sontaan meidän lupamaksumme tuhlataan? Tämäkö on sitä älykköhuumoria ja kunnon viihdettä, mitä häh?
Kakkahuumorijakso, eli kolmosjakso Ei voi kaulia, ei todellakaan sovi alkupaloiksi Ihmebantun maailmaan. Siksi on jopa kummallista, että kyseinen jakso on ensimmäinen niistä kahdesta, jotka on sarjan DVD:lle tekstitetty englanniksi. Jos meillä monella meni yli hilseen, että tässä kritisoidaan ulostehuumoria sen itsensä kautta, mahtaako joku ulkomainen taho myöskään ymmärtää Ei voi kaulia -osan pointtia?
Perinteisemmän sketsiviihteen, jossa mies pukeutuu naiseksi (vrt. Vesa-Matti Loirin Tyyne) tai pellemäisen yliampuvasti sonnustautunut tyyppi laukoo höpöjä (vrt. Petelius & Kalliala -kaksikon romanit, saamelaiset jne.), puolella Ihmebantu ei käy kuin korkeintaan kääntämässä. Niin, pukeudutaanhan Ihmebantussakin välillä hassusti, mutta asioita tarkastellaan uudelta kantilta. Pellen pitäisi olla hauska, mutta yksin kylmässä seisova pelle – se tai hän on lähinnä sääliä herättävä olento. Samaten, kun joku liukastuu jätökseen, piilokamerassa se voi ehkä vielä olla hupaisaa, mutta Ihmebantussa ei varmasti ole – paitsi ehkä sitä kautta, että muistamme joskus nauraneemme vastaavalle. Ei voi kaulia:n sanoma vaikuttaisi näin ollen olevan: ”Hei, yritettäisiinkö me vihdoinkin kasvaa ihmisinä ja päästä tästä yli?” Ajatus on hyvä, mutta osa yleisöstä jäi ilmeisesti kaipaamaan jotakin vielä suoraviivaisempaa ja vähemmän originellia lähestymistapaa, jotta jakson ydin olisi tullut selvemmin esiin. Nykyään jopa saippuapurnukassa lukee, ettei sen sisältöä saa syödä. Ehkä tv-sarjoillekin, ainakin valtavirrasta poikkeaville, pitäisi laittaa liitteeksi selkokielinen käyttöohje? Eihän näin pirstaloituneen median aikakaudella kukaan heti kaikkea tajua.
Ihmebantun tekijät ovat silti selvästi perillä median nykytilasta, sillä jokainen sarjan jakso on ryyditetty vielä ehkä Jaminkin pätkiä omituisemmilla ideoilla. Televisio ei ole enää kotien liikkuvan kuvan ainut keskus; meillä on YouTube ja sen kaltaiset videosivustot, omat valvontakamerat, videoivat kännykät jne. Jos Studio Julmahuvissa Volanen ja kumppanit parodioivat televisiota, Ihmebantussa parodioidaan sen lisäksi näitä muita. Videoblogeissaan elämänsä epäkohdista vaahtoavat heebot ja kainalopierujen tasoisia temppujaan esittelevät tyypit saavat osansa sarjan monologijaksoissa ja suttuisissa Detlef-klipeissä. Parhaimmillaan nämä vitsit huvittavat silloin, kun ne eivät vain toisinna esimerkiksi mainitun vaahtouksen kaavaa, vaan sisältävät myös lennokkaita ja silti loogisia ajatuskulkuja. Monologit ovat toki pitkiä, mutta ellet kärsi pahasta ADHD:stä ja huvitut esimerkiksi Radio Suomen Kansanradiosta, saatat seurata hymyssä suin myös niitä.
Sarjan kaikkien jaksojen käsikirjoituksesta vastaavat ohjaaja Jani Volanen ja näyttelijä Tommi Korpela, joita kumpaakin myös nähdään kameran edessä. Ehkä kaikkein eniten Ihmebantu kärsii samojen naamojen kierrätyksestä, sillä vaikka esimerkiksi Tommi Korpela ja Kari Hietalahti ovat kaikissa sarjan roolihahmoissaan hyviä, pätkästä toiseen toistuva naamavärkki rikkoo ideaa pirstaloituneen median maailmasta lukemattomine esiintyjineen. Toisaalta, näillä resursseilla lopputulos on silti ihan kelvollinen.
Ihmebantun mitta on seitsemän jaksoa, joiden lisäksi sarjan DVD:llä ei ole mitään muuta ekstramateriaalia, ellei sellaisiksi sitten lasketa kolmannen ja seitsemännen jakson englannin kielistä tekstitystä sekä jaksojen välillä vaihtuvaa valikkotaustaa.
1. Viisitoista askelta/ Viisitoista tietä
Tommi Korpela on erityisen hilpeä näky jonkinlaisena Firman filosofi-Artun ja Studio Julmahuvin Stig Carpelanin inhan narsistisena risteymänä monologeissaan. Niistä ensimmäinen koetaan tässä jaksossa. Jos Petteri Summasen ohjaama Jugistyle petti katsojat lerputtavuudellaan, Ihmebantu on alusta asti tiukkaa lihasta, joka sykkii odottamattomasti, mutta kuitenkin kohti tiettyä päämäärää. Sarja ei tosiaan sovellu ihan jokaiselle, mistä kielii sen saama ikärajoitus (13), mutta myös esimerkiksi lähes täysin ruotsinkielinen parodia Vemparen. Amerikkalaista tositelevisiosarjaa parodioiva sketsi tuskin toimisi ilman ruotsinsuomalaisen ns. yläluokkamme näennäistä läsnäoloa. Kekseliästä!
2. Ihan sama
Vaateavustuspaketit, koulukiusaajat ja kansallisen pahoinvoinnin fyysistäminen hylkiö-Mikki Hiirellä käydään läpi huikealla tahdilla, sillä ketä oikeasti muka kiinnostaa? Perinteisempää, jo Studio Julmahuvista tuttua televisiohuumoria edustaa Tyttö ja spurgu -leffan Making of -dokumentti, jossa ohjaaja Raimo O. Niemi (mm. Poika ja ilves) sekä näyttelijä Kari Ketonen (Pelikaanimies) kertovat ihan itsenään jännittävistä filmaustuokioista. Vitsi on ehkä kulunut maailmantasolla, mutta ei vielä kansallisella.
3. Ei voi kaulia
Kakkahuumoria – hyi? Tätä on tosiaan vaikea kaulia, tai sulattaa, kuten useilla foorumeilla on annettu ymmärtää. Pirjo Lonka on kuitenkin ihastuttavan terävä pinkissä jakkupuvussaan. Jostakin syystä jakson viimeinen laukaus on jätetty kääntämättä englanniksi sen tekstitysraidalla, ja sijalla onkin seuraavan jakson loppuun paremmin sopiva käännös. Mitä ihmettä?
4. Pullataikinan tuoksu
Vanhusten kohtelu, sukupolvien välinen kuilu, sairastuminen jne. Jos vaikkapa minulta olisi kysytty, olisin tekstittänyt juuri tämän jakson englanniksi, vaikka ehkäpä suuren ulkomaisen käsitetaiteilijan dementiaperformanssi ja Volasen monologissaan esittämä turisti-inho eivät olisi varsinaisia valtteja kansainvälisten suhteiden ylläpitämisessä. Sitä paitsi, hauskuudestaan huolimatta tämä jakso ei ole niin originelli kuin edellinen.
5.Pystytkö kävelemään
Kaveria ei jätetä, tai jospa sittenkin. Paljon Jamille velkaa on koomapotilas-sketsi, jossa Tommi Korpelan näköinen miekkonen elää koomassa meidän muiden keskellä kuin jokin puiston lintu tai orava, osana arkeamme ja silti niin äärettömän kaukana siitä. Kenen etuja me täällä oikein ajamme? Tämä on raakaa settiä ja silti tai ehkä juuri siksi se vetää suun kireään virneeseen.
6. Puinen syli
Jos ihan ensimmäisessä osassa puhuttiin synnyttämisestä, tässä ollaan jo valitsemassa arkkua. En suosittele Puista syliä henkilöille, jotka ovat juuri menettäneet lähimpänsä. On epätodennäköistä, että fiksut tekstinikkarit tahtoisivat hirnua niin kipeälle asialle. Syvemmin tarkasteltaessa Puista syliä vaikuttaa, että he haluavat havahduttaa meidät kulutushysteriasta. Tapa, jolla se tehdään, ei kuitenkaan ole niitä helläkätisimpiä. Sen takia siis varoitus.
7. Hännän alku
Uskontoon liittyvät vitsit ovat hankalia, mutta Ihmebantun tekijät osoittavat pystyvänsä taiteilemaan pois jopa näin heikoilta jäiltä. Seitsemään osaan on mahdutettu valtava määrä oivalluksia, joista jotkin kantavat juuri ja juuri (kuten tämän osan ennustajasketsi, jota tähdittää Elina Knihtilä), jotkin purevat kovaa ja muutamat osuvat maaliinsa vain silloin, kun katsojalla on omakohtaisia kokemuksia käsitellystä asiasta. Joku yleisöstä voi esimerkiksi pitää jakson huutoleiriä ja siltä poimittuja haastatteluja hyvin löysänä vitsinä. Henkilökohtaisesti taas koin sketsin hillittömän hauskana, sillä olen nähnyt lähes vastaavaa lähietäisyydeltä.
Sarjan päättää lyhyt kertomus, joka on upea taidonnäyte sekä käsikirjoituksen, kuvauksen, näyttelemisen että kaiken muunkin puolelta. Sen voi tulkita monella tavalla, mutta siinä onkin yksi surumielisen päätöskertomuksen voimavaroista. Jos Ihmebantu näyttäytyy yhdellä tavalla katsottuna kuin käsittämättömänä mylläkkänä vähän sitä ja tätä, toiselta kantilta katsottuna sen perusteesin voi havaita olevan: ”Ecce homo – katso ihmistä.” Tämä pätee myös sarjan lopetukseen. Älykäs sarja, mutta kaikki eivät osaa latinaa tahi ymmärrä mustaa huumoria.
