Kovana John Carpenter -fanina on alkuun heti pakkoa sanoa, että tiukkojen 70- ja 80-lukujen jälkeen hiipunut ohjaaja teki pienen, mutta sitäkin näyttävämmän comabackin 90-luvun puolessavälissä. In the Mouth of Madness lopettaa The Thingin aloittaman, hyvinkin itsenäisen Apocalypse-trilogian, jonka keskimmäinen osa oli manio Prince of Darkness. Trilogian elokuvia on lähestulkoon mahdoton yhdistää toisiinsa. Ainoa linkki niiden välillä on väistämätön maailmanloppu.
In the Mouth of Madness alkaa heti mehukkaasti, kun Sam Neillin esittämä John Trent passitetaan mielisairaalaan. Trent vastustaa järejettömön paljon valkotakkisia miehiä, eikä meinaa millään laantua raivostaan. Hänet saadaan loppujen lopuksi pehmustettuun huoneeseen,johon tovin päästä saapuu tohtori häntä kuulustelemaan. Trent alkaa kertomaan tohtorille tarinaansa, joka liittyy pelottavaan kulttikauhukirjailija Sutter Caneen.
Näillä eväillä starttaa In the Mouth of Madness. Juonen moniulotteisuutta ja monijakoisuutta auotaan pikku hiljaa, joka luo piinavan karmivan tunnelman. Fakta ja fiktio sekoittuvat yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi. Ja on lähes mahdotonta arvata, mikä on totta ja mikä tarua. Carpenter vierittää kameran eteen melkein kaikkea mahdollista. Kylähulluja, pelottavia pieniä lapsia sekä vanhuksia. Vielä ties kuinka monennen katselukerran jälkeen minulla on ongelmia ratkaista elokuvan tarkoitus, joka on hyvä asia. Harva elokuva pystyy olemaan samanaikaisesti piinaava ja mysteerinen.
Mitään The Thingin tai Prince of Darknessin kaltaista kasarikauhua on turha odottaa. In the Mouth of Madness ei ole niin kuin muut Carpenterin leffat, vaan se tuntuu eräänlaiselta kokeilulta, jossa on onnistuttu todella hyvin. Se on kuvattu kauniisti, sen teema jää kaikumaan päähän viikoiksi ja sen näyttelijät ovat laadukkaita. Älä siis odota mitään, tulet takuulla yllättymään. Takaan, että jokainen elokuvista oikeasti pitävä rakastaa In the Mouth of Madnessia.
nimimerkki: Tumppimies
