Paul ‘Polly’ Biegler (James Stewart) palaa kalastusmatkalta pieneen toimistoonsa ja saa kuulla käynnistymässä olevasta jutusta. Luutnantti Fred Manion (Ben Gazzara) ilmeisesti mielenhäiriössä ampui Barney Quillin hengiltä, on pidätetty ja haluaa Bieglerin edustajakseen asiassa. Bieglerin yleisen syyttäjän asemasta kammennut Mitch Lodwick (Brooks West) ottaa avukseen maineikkaan Claude Dancerin (George C. Scott). Kaksi yhtä vastaan ja Biegler vieraalla pelikentällä puolustusasianajajana, syytetyn raiskattu ja piesty vaimo Laura (Lee Remick) on toipunut asiasta pelottavan helpolla, murhan uhri oli pidetty mies eikä luutnantti itsekään ole mikään sympatiapisteitä saava hupaisa juoppo, vaan kylmäverinen ja suorastaan pelottavan rauhallinen asian suhteen. Istuntoa valvova tuomari Weaver (Joseph Welch) on ankara, mutta tasapuolinen.
Otto Premingerin ohjaama oikeussalidraama Erään murhan anatomia pysyy asiassa täydellisesti. Käytännössä kaikki kohtaukset tapahtuvat joko oikeussalissa ollen taidokasta, manipuloivaa ja kieroilevaa dialogia todistajien ja asianajajien välillä tai Bieglerin toimisto-kodissas joka on boheemi riitasointu hänen ammattinsa kanssa omaten taiteellisen epäjärjestyksen ja ison kasan jazzia. Sivujuonia tai takaumia ei ole kerrontaa sivuraiteille ohjaamassa. Hahmot ovat ohuita, mutta koska tarina on vain oikeussalin tapahtumia ja niihin suoraan liittyviä asioita on se vahva etu ja katsoja pääsee aitiopaikalle seuraamaan tiivistä taistelua, minkä pelinappula ei ole mikään sympaattinen uhri vaan uhkavasti määrätietoinen ja lujahermoinen sotilas joka on toiminut.
James Stewartin nuhjuinen olemus pieneen mittakaavaan siirtyneenä entisenä yleisenä syyttäjänä on erinomainen ja vaikka tarina on voimakkaasti pölyn ja oikeussalin puun kyllästämä on siinä mukana myös hienovaraista komiikkaa ja liioittelua, joka antaa hahmoihin ristiriitaisuutta ja elävyyttä. Brooks West on hienostelevan gigolomainen yleinen syyttäjä ja George C. Scottin sliipattu olemus ovat jyrkässä ristiriidassa Stewartin ‘kansanomaisemman’ olemuksen kanssa mikä lisää vastakkainasettelun tunnelmaa vielä enemmäksi.
Lee Remick luo vahvan vaikutelman hyvin kevytkenkäisestä naisesta ja on siten lisäämässä kokonaisuuden realistista vaikutelmaa. Ben Gazzara yrmeänä luutnanttina on suorastaan pelottava eikä anna hyvää vaikutelmaa rauhallisuudellaan ja kiihkoilemattomuudellaan. Käytös on kylmäverisen murhaajan käytöstä ja sekin antaa kokonaisuudelle lisää realistisuutta ja on taas uusi uhka Bieglerin suunnitelmalle vedota väliaikaiseen mielenhäiriöön.
Sivurooleissa on vakuuttava joukko todistajia ja muuta henkilökuntaa ja Joseph Welch käyttää omaa ammattitaitoaan asianajajana ja luo vahvan, autenttisen tuomarin joka ehdottomasta auktoriteetistaan huolimatta on silti inhimillinen henkilö jolla on työ tehtävänä. Sivuhahmoissa on sama autenttisuuden ja ristirittaisuuden tunne kuin päähenkilöissäkin mikä sopii hyvin pääroolien kanssa yhteen.
Lopputulos on pitkä, sivuraiteeton ja kiertelemätön kuvaus oikeussalissa käydystä draamasta ja ristiriitaisilla hahmoillaan äärimmäisen realistinen. Erinomainen näyttelijätyö vain parantaa vaikutelmaa, joskin tomuisuus on valitettava piirre genressä.
