Hundra – barbaarikuningatar on harvoja 1980-luvun fantasiaelokuvia, joiden päähenkilö on nainen. Sen voi jopa sanoa olleen aikaansa edellä, sillä huomattavasti tunnetumpi [movie]Red Sonja[/movie] ilmestyi vasta pari vuotta myöhemmin. Elokuvassa voi nähdä viitteitä myös 1990-luvun TV-sarja Xenan nuhjuisesta feminismistä ja roskaestetiikasta.
Naisbarbaari Hundra asustelee lumisessa metsässä muiden miesvihaajien kanssa. Pari minuuttia myöhemmin käärme luikertelee paratiisiin sarvikypäräisten äijänköriläiden muodossa. Kuten barbaarielokuvien valloittajilla yleensäkin, on maahantunkeutujien ainoa tavoite aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kärsimystä. Kylä pannaan matalaksi ja jokainen kohdalle osuva amatsoni surmataan. Hundra nelistää karkuun, piiloutuu kallionkoloon ja surmaa vainoojansa iskemällä selustaan.
Seuraavaksi Hundra suuntaa miekka ja sandaali -henkiseen kaupunkiin, jonka häijyt patriarkat palvovat Sonnia. Kaupungin kauneimmat naiset otetaan temppeliin seksiorjiksi, ja sinne päätyy myös Hundra. Poistuminen ei käy päinsä, sillä Hundran kesyttämisestä luvataan huutokaupassa useita tuhansia kultarahoja. Sankaritar selostaa orjattarille feminismin perusteet ja vastavuoroisesti orjattaret opettavat hänet meikkaamaan. Hundra sisäistää lemmen alkeet, hankkiutuu raskaaksi, synnyttää ja toteaa, että kyllä ne miehetkin voivat olla ihan reiluja tyyppejä. Vapaa-ajalla kikatellaan tyttöjen kesken, käydään naku-uinnilla ja jutellaan joviaalisti seksistä. Lopuksi listitään kaupungin patriarkat ja sankaritar suuntaa uusiin seikkailuihin.
Muiden naisvetoisten barbaarielokuvien tavoin Hundran naisasia jää näennäiseksi. Dialogin tasolla sukupuolirooleista jaksetaan jauhaa, mutta oikeasti vähäpukeinen sankaritar on tarkoitettu seksinnälkäisten teinipoikien kuolattavaksi. Sonnin palvonta kuvataan pelottavana ja järjettömänä, mutta niin vain se Hundrakin lopulta löytää oman sonninsa ja pääsee nauttimaan pikkulapsiarjen ihanuudesta.
Kovin viihdyttävänäkään ei elokuvaa voi pitää, ja se pysyy kiinnostavana lähinnä alussa ja lopussa, kun sovinisteja rangaistaan väkivallalla ja hevoset kaatuilevat näyttävästi. Muu elokuva koostuu höttödraamasta hiekanvärisissä lavasteissa. Hauskana yksityiskohtana sankaritar ainoana puhuu elokuvassa normaalisti. Muut hahmot haastelevat älyttömillä aksenteilla, jotka vielä ovat joka hahmolla erilaiset. Yleensähän barbaarielokuvissa kuvio menee niin, että päähenkilö urahtelee kurkkuääntein ja sivistyneempi väki pitäytyyy arkienglannissa.
Budjetti lienee ollut keskimääräistä barbaarielokuvaa isompi, mutta lopputuloksessa se ei pahemmin näy. Naispääosa Laurene Landon selviytyy toimintakohtauksista hyvin, näyttelemisestä ei niinkään, ja varsinkin dialogi on piinallista kuultavaa. Sinne tänne on sommiteltu kömpöleä slapstickiä, jota korostetaan Ennio Morriconen tyhjänpäiväisellä musiikilla. Kohellushuumori sopii elokuvaan erityisen huonosti, kun sen varsinaisena teemana on jatkuva seksuaalisen väkivallan uhka. Teema on ylipäätään aika masentava tällaiselle camp-viihteelle.
Sananen vielä Subversive Cineman DVD-julkaisusta. Kansi on tyylikkään sarjakuvamainen ja bonusmateriaalia löytyy reippaasti. Soundtrack tarjoillaan erillisenä CD:nä, ja ekstrana tulee vielä Hundran myöhempiä vaiheita kronikoiva sarjakuva. Kuvan resoluutio on kuitenkin häiritsevän pieni ja siinä näkyy jatkuvasti digitaalisia artefakteja. DVD-elokuva on myös melkein 20 minuuttia teatteriversiota pidempi, mikä ei todellakaan ole elokuvalle hyväksi.
