Älä kerro äidille kertoo viiden homomiehen värikkäästä elämästä Pittsburghissa, Pennsylvanian osavaltiossa. Viiden tuotantokauden pituinen sarja on amerikkalaisvastine samannimiselle brittiversiolle, ja yllätysyllätys, jenkkiversio menestyi paremmin – omasta mielestäni ihan syystä.
Älä kerro äidille 2 eli Queer as Folk eli QAF on rohkea, koukuttava ja mielenkiintoinen sarja, joka sisältää toki perinteisiä draamasarjojen sotkuja kuten sairauksia, pettämisiä ja onnettomuuksia, mutta ottaa myös kantaa aroilla aiheillaan. Näyttelijät ovat ammattimaisia, ohjaus tasokasta ja käsikirjoitus sujuvaa. Huumori on roisia ja nokkelaa, ja vaikka sarjan yllä välillä leijuvatkin itkettävän synkät pilvet, eivät ikävät asiat saa QAFista yliotetta. Tästä voidaan kiittää sitä, ettei sarja sisällä saippuasarjojen harrastamaa ärsyttävää juonittelua. QAF onnistuukin säilyttämään mielenkiintonsa tyylikkäästi ilman yltiömäisiä suhdesotkuja tai miljöön vaihdoksia, vaikka katsojan onkin loppua kohden pakko myöntää että alku on aina sarjassa parempi. Kantavana voimana ovat joka tapauksessa pysyvät ja rakastettavat henkilöhahmot, joiden elämää jaksaa seurata läpi tuotantokausien. Erityisen hyväksi sarjan tekee se, että vaikka se perustuukin suurilta osin jokaisessa jaksossa esiintyvään roisiin alastomuteen ja rohkeisiin seksikohtauksiin, ei se ole tinkinyt mistään muustakaan. Maailman ensimmäinen menestyksekäs homodraamasarja on lyhyesti sanottuna hyvin toteutettu.
Jo QAFin ensimmäisessä jaksossa sarjan päähenkilö, menestyvä, itsekeskeinen ja ärsyttävyyteen asti lapsellinen Brian (Gale Harold) saa kannoilleen 17-vuotiaan, naiivin mutta taiteellisesti lahjakkaan Justinin (Randy Harrison). Heidän suhteensa ei ala helposti, vaan on suurimman osan sarjaa pelkkää menemistä ja tulemista. Rakkautta halveksivaa Briania ei näet huvita vastata Justinin odotuksiin, joten hän jatkaa hurvitellen räväkkää yöelämäänsä. Läpi sarjan näkyy kuitenkin väläyksiä myös hänen oikeista tunteistaan, jotka hän yrittää itsepintaisesti kieltää.
QAFin tarinoista keskeisin on Brianin ja Justinin rakkaustarina, joka kehittyy vähitellen ja muuttuu lopulta pysyväksi osaksi sarjaa. Se on jatkuvasti läsnä jollakin tasolla, mutta ei tee itsestään kyllästyttävän suurta numeroa vaan antaa katsojan tottua itseensä. Haroldin ja Harrisonin kemia toimii hyvin, ja hahmojen väliset romanttiset hetket ovat harvinaisuutensa vuoksi oikeasti koskettavia. Katsoja elää läpi Justinin sinnikkyyden ja epätoivon, mutta myös Brianin tukahdutetun ja hämmentyneen kiintymyksen.
Muita sarjan keskeisiä ja jatkuvia aiheita ovat muun muassa Brianin parhaan ystävän Michaelin (Hal Sparks) kasvaminen itsenäiseksi, harmaavarpus Tedin (Scott Lowell) tosirakkauden etsiminen ja ehdottomasti valovoimaisimman hahmon Emmetin (Peter Paige) sinkoilu sinne tänne. Keskeinen osa sarjaa on myös Melanien (Michelle Clunie) ja Lindsayn (Thea Gill) muuttuva parisuhde, joka ei tosin ole lainkaan niin vakuuttava kuin sarjan toisen aisaparin välinen kiintymys.
Homosarjana QAF on todella homo, eikä sitä kannata sellaiseksi tuomita sillä siihen sarjassa on nimenomaan pyritty. Joka toinen vastaantulija vain “sattuu” olemaan miehiin päin, eikä se ole ärsyttävän epärealistista vaan vaihtoehtoisuudessaan hauskaa; päähenkilöt viettävät usein aikaansa Liberty Avenuella, kadulla, joka on baareineen, kahviloineen ja saunoineen keskitetty pelkästään GLBT -väestölle; miesstrippareiden, drag queenien ja paidattomien ylävartaloiden kyllästämä clubitaivas Babylon on heidän pyhä keitaansa julmassa heteroiden hallitsemassa maailmassa. Tästä huolimatta sarjassa esiintyy tasa-arvoisesti muutakin väestöä kuin huumeita käyttävää biletyskansaa, eikä QAF ensivaikutelmasta huolimatta perustu pelkästään räikeään seksisirkukseen.
QAF ottaa myös runsaasti kantaa aiheisiin, joihin homoyhteisössä törmätään usein oikeassa elämässä. Älä kerro äidille käsittelee homoseksuaaleja koskevia lakipykäliä, väkivaltaa, ennakkoluuloja, itsensä kieltämistä, AIDSia ja koulukiusaamista, mutta myös arkisempia aiheita kuten vaikeita ihastuksia ja perheen aiheuttamaa painetta. Omasta mielestäni QAFissa keskitytään oikeastaan hieman liikaa yhteiskunnassa oleviin negatiivisiin puoliin, mutta sitä tältä sarjalta oikeastaan sopi alkupuheiden perusteella odottaakin. Ikävät asiat eivät myöskään onnistuu lyömään sarjan positiivista sanomaa, jossa kaikkia ihmisiä kehotetaan uskomaan rakkauteen sen kohteen sukupuolesta riippumatta.
Henkilökohtaisesti itseäni koukuttivat eniten paitsi Brianin ja Justinin suhde, myös heidän huolella hiotut luonteensa. Karismaattinen Harrison ihastuttaa jo pelkällä ihanalla itsellään, ja Gale Harold tekee loistavan roolityön roopeankkamaisena Brianina, jossa on paitsi kaikki pahiksen piirteet myös omaleimaisia ominaisuuksia. Hänen rakkaudenosoituksensa Justinille, ystävilleen ja pojalleen Gusille saavat aina katsojan tuntemaan empatiaa ja lisäksi kummallista vahingoniloa.
Kaiken kaikkiaan Älä kerro äidille on toimiva, ehkä hieman hitaasti etenevä mutta mielenkiintoinen sarja, jota on yksinkertaisesti pakko katsoa lisää. Rajoja rikkova draama jätti perintönsä muun muassa L-koodille, josta on tunnistettavissa useita samanlaisia piirteitä ja käänteitä. Itselleni QAF sisältää ehkä liikaa ikäviä aiheita, kliseisiä neuvoja ja homojen ja heteroiden välistä vastakkainasettelua, joka tosin on paikoittain hykerryttävän hauskaa. Kun heteroteini Hunter joutuu tulemaan kaapista homovanhemmilleen, Emmet ja tämän lesboystävä Heather harrastavat surkeaa seksiä päästäkseen homoudestaan ja äitinsä kirkkoon raahaama Brian tunnistaa papin yhden yön jutukseen, ei voi tylsinkään toimistohiiri olla nauramatta. Oli sitä sitten gay tai ei tai mikä ettei.
