Vuonna 1978 Hong Kongissa tapahtuu kaamea murha. Muutamia vuosia myöhemmin Macaon rannoille ajelehtii ihmisen osia. Poliisit “tutkivat” juttua parhaansa mukaan, mutta mitään mullistavaa ei saada selville. Samaan aikaan paikallinen ravintola on saanut uuden omistajan. Vanhan omistajan veli on ottanut poliisiin yhteyttä, koska epäilee veljensä ja tämän perheen kadonneen. Poliisit kiinnittävät huomiota ravintolan uuteen omistajaan Wongiin (Anthony Wong), mutta eivät taaskaan selvitä mitään uutta. Kohta häviää ravintolan työntekijä, sitten toinenkin ja kaikki liittyy jotenkin Wongiin ja tämän epäilyttävän herkullisiin possuleivoksiin.
Huhuh! Ei kyllä ole pahemmin liioiteltu, kun on sanottu, että Hollywood ei osaa tehdä lähimainkaan samanlaista kauhua kuin kiinalaiset. Tämähän on jo niin realistista, että tätä voisi pitää jonkin sortin snuff-leffana. Mikään ei ole ollut pyhää tämän elokuvan tekijöille. Lapsia pilkotaan lihakirveellä tuhnsiin osiin, aikuiset nyljetään samalla tavalla kuin teurasporsaat ja poliisitkaan eivät osaa tehdä mitään muuta kuin pelleillä ja tsekkailla naisten takapuolia. Tämän elokuvan takana olevilla miehillä ei ole minkäänlasita moraalia tai sitten he ovat yhtä hulluja kuin elokuvan keskeisin henkilö.
Ja tämä on Anthony Wong. Koko Kiinan pelottavin henkilö. Voitti Hong Kong Film Awardin – roolistaan miehenä, jonka raakuudella ja oksettavuudella ei ole minkäänlaisia rajoja. Jenkkien leffoissa murhaajat edes hihittävät tappaessaan, mutta Wong katkoo raajoja tyly natsi-ilme naamalla koko elokuvan ajan. Aivan kuin pienet lapset eivät olisi minkään arvoisia. Ja mies joutuu vielä karmeamman kidutuksen kohteeksi elokuvan jälkipuoliskolla ja Wongia voi jopa sääliä. Tässä tulee samanlainen fiilis kuin Kellopeli Appelsiinia katsellessa. Oli rikollinen kuinka paha tahansa niin poliisin keinot ovat rikoksia ihmisyyttä vastaan ja ylittävät kaiken muun sadistisuudellaan.
Ilmeisesti se on vähän kuin tämän elokuvan opetus. Poliisit ovat pahoja. Tai enemmänkin törmäileviä pösilöitä joiden ansiosta irtoaa monet naurut kun alemmat konstaapelit tiirailevat Tarkastaja Leen (Danny Leen) heilojen puskureita ja peräsintä. Mutta koko yksikön ainut naispuolinen tinanappi iskee samalla tavalla takaisin. Ilmeisesti poliisit eivät olleet kovassa suosiossa vuoden 1992 Hong Kongissa. Meno on kuin Neuvostoliitossa eli jos tunnustus ei tule hyvällä niin pahalla. Poliisitkin näyttävät olevan täysin tunteettomia sikoja. Wong on todella orpo näky, kun poliisit ovat tehneet kaiken tälle.
Yllätyin todella, kun huomasin kaiken sen huumorimäärän mikä elokuvassa oli. Vaikka tämä ei ole sellainen elokuva, jonka voisi katsoa romanttisen illan päätteeksi niin komedia toimii todella hyvänä tunnelman keventäjänä ja eikä fiilis leffan jälkeen ole yhtään hassumpi. Itse asiassa minä pidin tästä elokuvasta. Hieno kuvaus miten ahneudella ei ole mitään rajoja. Anthony Wong tyrmää roolillaan ja vaikka muiden näyttelijöiden suurin tehtävä on joko pöljyillä tai itkeä niin hyvin hekin hoitavat hommansa. Wong hakkaa kumminkin kaikki puhtaasti ja leimautuu aika pahasti psykopaatiksi. Kaikki tämä hulluus tiivistyy lopussa, kun mies yksitellen murhaa kokonaisen perheen.
Kellopeli Appelsiinin Alex eli Malcolm McDowell kärsi aikoinaan leimautumisesta raiskaavaksi teiniksi ja Wongin otsassa tämä leima pysyy vielä pitkään. Ainakin minun mielessäni. Jos jokin päivä sattuisin tapaaman Herra Wongin niin kyllä pyytäisin todistuksen vakaasta mielenterveyden tilsta. Niin hyvin luonnistuu ihmisten teurastus, että kaikkein herkimmät katsojat saattaisivat purskahtaa jopa itkuun. Hollyhuttuun ja varsinkin romanttiseen Hollyhuttuun tottuneiden kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin hyppää Meg Ryanista Anthony Wongiin. Näiden kahden ero on pitkä kuin nälkävuosi. Jos ei ota elokuvaa liian vakavasti niin tätä voisi ehkä jopa käsitellä viihteenä. Mutta pääasialliseksi tarkoitukseksi jää tietenkin kauhistelu.
Ohjaajat ovat muuten todella onnistuneet kauhistelussa. Yksikään länsimainen ohjaaja ei ikimaailmassa olisi voinut laittaa lapsia näyttelemään näin raa`assa leffassa. Se olisi ajanut kaikenmaailman moraalinvartijat heidän kimppuunsa. Kiva nähdä ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa saadakseen elokuvasta shokeeraavan. Mietityttää vain miten alle kouluikäiset lapset on saatu itkemään tietyissä kohdissa ja miten ihmeessä heidän mielenterveytensä ei ole järkkynyt, kun he ovat nähneet Anthony-sedän lihakirveen kanssa. Tähän on tarvittu monta “Se on vain elokuvaa”-vakuuttelua.
Yksinkertaisesti Untold Storya voi kuvata raakana, moraalittomana ja brutaalina elokuvana, jota ei todellakaan tulla näkemään ikinä Suomen elokuvateattereissa.
