Helmikuu 1836, San Antonio. Texas on yhä osa Meksikoa, mutta amerikkalaiset maanomistajat, jotka eivät halua liittyä katoliseen kirkkoon ja ottaa espanjankielistä sukunimeä, ovat kyllästyneet kenraali Antonio Lopez de Santa Annan sotilasdiktatuuriin, ja käyvät epätoivoista taistelua liittääkseen Texasin Yhdysvaltoihin. Operaatiota johtaa Sam Houston, kenraali ilman armeijaa. Hän asettaa 26-vuotiaan everstiluutnantti William B. Travisin ja tämän 27 sotilasta puolustamaan Alamon lähetysasemaa itsensä, ja Santa Annan joukkojen väliin, ainoana pyyntönään voittaa näin aikaa, jotta saisi kasattua joukot. Komentoonsa Travis saa myös tunnetun seikkailijan Jim Bowien ja tämän 100 vapaaehtoista, sekä elävän legendan, Davy Crockettin ja hänen tennesseeläiset hurjapäänsä. 185 huonosti varustettua ja kouluttamatonta, mutta päättäväistä ja vapautensa puolesta taistelevaa miestä ryhmittäytyy epätoivoiseen puolustukseen lähetysasemalle, jota ei ole rakennettu taistelua varten vaan kirkollisiin toimiin. Santa Annan tuhatpäinen sotajoukko piirittää Alamon maaliskuussa, ja seuraavien päivien aikana käydään taistelu, joka inspiroi kuvataiteilijoita, lauluntekijöitä, elokuvaohjaajia ja tavallisia vapaita miehiä vielä puolisentoista vuosisataa sen jälkeenkin.
“Republic. I like the sound of that word.”Alamon taistelu on varsin kunniakas hetki Yhdysvaltain sotahistoriassa, jonka oikeutuksista voidaan muuten olla montaa mieltä. Amerikkalaiset, aivan kuten me muutkin, rakastavat todellisia underdog-stooreja, ja Alamo on juuri sellainen. Siksi ei ole yllättävää, että vuoden 1960 filmatisointi ei suinkaan ollut ensimmäinen elokuva aiheesta, mutta sitä voidaan monessa suhteessa pitää kaikista tärkeimpänä cinemaattisena versiona tarinasta. Ensimmäistä kertaa uransa aikana ohjaajan pallille istahtanut Wayne on tehnyt taatusti omannäköistään jälkeä. Kukapa muukaan sopisi paremmin kertomaan tämän todellisen kimpaleen villin lännen folklorea, kuin John “The Duke” Wayne? Kun Duke itseoikeutetusti lännen kunkkua, Davy Crockettia esittäessään pitää hämyisässä cantinassa viskilasi kädessään eversti Travisille kuuluisan “republic-speechinsä”, tajuaa katsoja, että tässä on nyt edessä vähintään samankokoinen kimpale aitoa Hollywoodin perinnettä, elokuvahistoriaa.
“The eternal choice of men…”Waynen vuotta aiemmin tähdittämää, Howard Hawksin ohjaamaa mestariteosta Rio Bravoa, voisi monessakin suhteessa pitää eräänlaisena Alamon allegoriana, mutta siinä missä Rio Bravo oli elokuvaelitisteillekin kelpaava, moniulotteinen -ja tulkintainen äärimmilleen hiottu timantti, on tämä filmi taas suoraa asiaa, häpeilemättömän republikaaninen “koti, uskonto ja isänmaa”-teos. Wayne vertailee häpeilemättömästi muutamassa kohdassa vuoden 1836 asetelmia vuoden 1960 maailmanpoliittiseen tilanteeseen, huolimatta tarinan historiallisuudesta ja ohjauksessa valitun tyylin suoraviivaisuudesta kylmän sodan vaikutus ei jää huomaamatta. Ilmestymisvuonna viesti on toki saattanut olla alitajuisempi, mutta tietty uho hommasta paistaa läpi. Mikä toki antaa jo itsessään raflaavalle stoorille vain lisäbuustia.
Leffaa on usein kritisoitu historiallisesta epätarkkuudesta (mikä osittain pohjaa ehkä juuri tähän “nykyhetkeen” rinnasteluun) ja on totta, että käsikirjoituksessa on laitettu muutamat mutkat suoriksi. Crockett esimerkiksi saapui Alamoon helmikuun kahdeksantena, ja Santa Anna piiritti lähetysaseman vasta 23 päivä. Elokuvassa päivämääriä ei kerrota, mutta välissä on selvästi lyhyempi aika. Toisaalta jos joku tuosta nyt suivaantuu, niin omapa on tappionsa. Tärkeämmät asiat itse asiassa menevät melko tarkasti historian kirjaimen mukaan. Ongelmaksi muodostuu se, ettei keskeisistä henkilöistä tiedetä juuri muuta, kuin millaiset kuvat heistä oli muodostuneet ennen Alamoa. Taistelun historiointi pohjaa lähinnä piirityksestä selvinneen Sue Dickinsonin antamiin lausuntoihin, sekä “Alamon pelkurina” tunnetun Moses Rosen sepustuksiin, mutta hänen todellista läsnäoloaan linnakkeessa ei ole koskaan pystytty varmentamaan. Näiden lisäksi eversti Travis lähetti linnakkeesta kuuluisan “voitto tai kuolema”-kirjeensä, josta on selvinnyt muutama keskeinen asia. Santa Annan armeijan meksikolainen luutnantti kirjoitti myös kirjan aiheesta, mutta se julkaistiin Yhdysvalloissa vasta elokuvan julkaisemisen jälkeen, ja senkin historiallisuudesta on ollut kiistelyä. Näin ollen tuotantotiimillä on ollut käytettävissään tarkkaa tietoa ajalta juuri ennen taistelua ja heti sen jälkeen, mutta 13 piirityspäivän ajalta vain muutama tärkeä fakta, joita elokuvassa onkin käytetty taitavasti. Varmastikaan filmi ei ole aivan yksi yhteen todellisuuden kanssa, mutta toisaalta se on vahva ja dramaattinen kuvaus suuresta uhrauksesta. Toista Wayne-klassikkoa lainatakseni, “if you got the truth and the legend, print the legend.”
“I hope they remember. I hope Texas remembers.”Elokuvateknisesti Alamo on laatutuote. Ilkeät kielet ovat joskus väittäneet, että Waynen vanha ystävä, ohjaajaguru John Ford olisi todellisuudessa vastannut pläjäyksestä, mutta tosiasiassa Ford ei ilmeisesti ohjannut kuin välikuvia liikuteltavista joukoista. Duke ei kuulemma itse ollut hyvä esimerkiksi näyttelijöiden motivoinnissa, mutta joka roolissa on tällä kertaa niin rautaisia ammattilaisia, ettei tämä näy ulos mitenkään. Ja Johnin hyväksi on sanottava, että actionista miehellä oli rautainen taju; lopun pitkä taistelukohtaus on henkeäsalpaavan nopeatempoinen, dramaattinen ja ajan standardeilla jopa realismia tavoittelevan brutaali. Maestro Dmitri Tiomkinin musiikki on parasta a-luokkaa. Parissa kohtaa muutamat kohtaukset tuntuivat loppuvan hieman kesken ja filmi vähän hyppäävän, mutta siihen on syynsä. Tämä arvostelu on valitettavasti kirjoitettu filmin 2.5-tuntisen version perusteella, kun Wayne tarkoitti ja kuvasi leffansa yli kolmetuntiseksi. Tätä versiota ei ilmeisesti ole DVD:llä vielä edes julkaistu, sitä siis odotellessa!
