Raha sulkee suut, ydinvoimalaonnettomuus ehkä jopa ikuisesti.

30.7.2007 02:32

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:The China Syndrome
Valmistusvuosi:1979
Pituus:122 min

Kiina-ilmiö ei pelkästään vie työpaikkoja. Tämän rainan valmistumisaikaan se tarkoitti jotakin hurjempaa. Nimittäin sitä, että ydinpolttoaine sulattaisi reiän ydinvoimalan pohjan läpi Kiinaan asti. Kun Suomeen parhaillaan kyhätään uutta ydinvoimalaa (vähän miten sattuu), tämä 1970-lukulainen trilleri on jälleen mitä ajankohtaisin.

Leffa seuraa niin hömppäjuttuihin juudutetun reportterinaisen (Fonda) kuin vanhan valvomotyöntekijänkin (loistava Lemmon) silmin, mitä yksi pieni virhe voi saada aikaan. Tapahtumaympäristö on pääasiassa kalifornialainen ydinvoimala, joka on ollut käytössä jo pari vuotta. Reportteri Kimberly Wells on tekemässä kepeää uutisjuttua paikan päällä. Sattuman kautta laitoksella ilmenee tilanne, joka vetää sen työntekijöiden naamat vakaviksi. Voimalan johto haluaisi painaa asian villaisella, mutta Wells kuvausryhmineen ei. Johdolla on pelissä paljon valuuttaa. Setelien reunoista halutaan pitää kiinni vielä silloinkin, kun koko elämänsä ydinvoimalalle omistanut työntekijä Jack Godell vaatii työpaikkansa sulkemista.

Kiina-ilmiö ei ehdoin tahdoin pyri syöttämään katsojalle lovestooria tai minuuttien mittaisia irtovitsejä muun tarinan kylkiäisenä. Ydinvoimalaonnettomuuden uhka on sen tärkein aihe. Kiitos näkökulmien vaihtelun, ei tylsämielisinkään katsoja nähne ydinvoimalaa ja sen henkilöstöä yksiselitteisenä pahan keskuksena leffan lopussa.

Elokuvan päähenkilöt tuntuvat eläviltä ja sympaattisilta. Jane Fondan aliarvioitu reportteri tai Jack Lemmonin tohvelimainen valvomomies eivät silti kumpikaan pärjäisi yksinään elokuvan keskiössä. Kokonaisuus pysyy balanssissa, kun kahta keskivertoa hahmoa seurataan kumpaakin yhdenvertaisina. Lemmon tosin kaappaa show’n itselleen pariinkin otteeseen. Ei olemalla hassu, vaan kaikkea muuta.

Kiina-ilmiön heikoin kohta on hollywoodilainen tunteiden paisuttelu. Pitkän matkaa leffa kulkee sujuvasti vakavaa, liki kuivaa linjaa. Loppua kohden ohjaaja James Bridges intoutuu käyttämään miltei päiväsarjamaisia kikkoja. Silloin itse asia unohtuu. On kuitenkin epätodennäköistä, että tämä seikka estäisi nauttimasta elokuvasta. Päinvastoin, joskus vaseliinilla luistaa vähän paremmin.

Arvosteltu: 30.07.2007

Lisää luettavaa