Arvostetut näyttelijät ovat hankkineet arvostuksensa näyttelemällä arvostuksen arvoisesti monipuolisia rooleja. Dustin Hoffman heittäytyi taitavasti etnisyyteen ja näytti pystyvänsä myös näyttelemään niin yli 120-vuotiasta äijää kuin nuorukaistakin elokuvassa Pieni suuri mies. Papillonissa hän oli ilahduttava sidekick ja kovia kokeva vanki. Olkikoirissa hän kahlasi veressä kunnon Peckinpah-tyyliin. Jätkä on osoittanut kykynsä näyttelemällä niin autistista, laulajaa (Ishtar on ihan oikeasti huono leffa) kuin naistakin. Viimeksi mainittu on yksi niistä rooleista, jotka toivat Hoffmanille Oscar-ehdokkuuden.
Tootsiessa Hoffman on Michael Dorsey, työtön näyttelijä, jota ei kukaan halua projekteihinsa. Hän on pahimmanlaatuinen vastarannan kiiski ja nipottaja. Sitten kohdalle sattuu yksi unelmarooli. Rahaa ja mainetta janoava näyttelijä pistää kaiken peliin. Eihän se nyt ole mitään, jos rooliin halutaan tiukka keski-ikäinen täti, eikä mitätöntä pikkuäijää. Loistava näyttelijä pystyy vetämään roolia missä tahansa ja milloin tahansa. Niinpä syntyy Dorothy Michaels, Tootsie, jota eivät kaada niin kuolaavat mieskollegat kuin määräilevät ohjaajatkaan.
Harvoin tämän tyyppisistä jutuista koostettu leffa onnistuu kahmimaan kymmentä Oscar-ehdokkuutta (voitti tosin vain yhden, tuo pysti meni oikeutetusti Jessica Langelle naissivuosasta). Sitäkin harvemmin on kysymys oikeasti hauskasta elokuvasta. Tootsie hakkaa mennen tullen sellaiset toisinnot kuin Mrs. Doubtfire ja monet muut komediat, tästä kiitos mm. M.A.S.H.- sarjan parissa työskennelleille käsikirjoittajille. Sen lisäksi se kajoaa tasa-arvoasioihin mielenkiintoisella tavalla, olematta kuitenkaan alleviivaava.
