Suomalais-brittiläis-saksalais-ruotsalaisyhteistuotantoelokuva, jossa jo titteli kertoo, että joku palkkaa palkkamurhaajan… kuulostanee pitkästyttävältä niin määritelmänä kuin elokuvaformaattiin ängettynä draamanpoikasenakin, eikö totta?
Vaan ennakko-odotuksiin ei kannata kangistua, sillä kyseessä on mitä mainioin elokuva, keneltäpä muulta kuin Mr. A. Kaurismäeltä. Sitä paitsi, on siinä stoorin palkkamurhassakin jotakin tavattoman kaihoisaa sanomaa… siis kun kohde ja tilaaja ovat sama mies!
I hired a contract killer -leffan tarina noudattaa enemmän tai vähemmän jo 30-luvulla näytelmän pohjalta tehtyä Mann, der seinen Mörder sucht, Der –nimihirviön juonta, jossa mies palkkaa palkkamurhaajan itsensä perään tullen myöhemmin toisiin aatoksiin, mutta viehättävyys on simppelin tarinan sijasta miljöössä ja antisankaruutta hehkuvassa sankarissa. Kuten Kaurismäen muissakin teoksissa, nytkin yhteiskunta tuottavuuslaskelmineen on vain koneisto, joka on valmis koska tahansa potkaisemaan työntekijänsä rahattomana ulos likaisille kaduille. Ja siellä hän, itse mitättömyys, sitten kulkee: baarit ovat rähjäisiä, tupakka haisee, olut sentään maistuu oluelta rasvatahraisesta tuopistakin. Asunnoksi nimitettävässä kopissa yksinäisyys ja työttömyyden taakka odottavat käsi kädessä.
Kaurismäki ei poistu minnekään omalta synkeältä maaperältään, mutta sen sijaan hän tuo auringonsäteet synkeyden keskelle – jälleen kerran. Vaikka alussa hiljainen hiiri Henry on liian saamaton edes tappamaan itseään ja vähäsanaisen miehen kömmähdykset suorastaan pursuavat tragikomiikkaa, niin rakastumisen myötä kaikki muuttuu. Hissukan elämässä perään hiipinyt murhaaja taitaa lopulta olla pienempi muutos kuin se, että sydän sykkiikin jollekin toiselle.
Tapahtumien vähyys on elokuville yleensä miinus, jopa paha sellainen. Mutta ei tällä kertaa. Kaiken yllä leijuu niin vangitseva, utuinen verkko, että kohtaukset pitää tapittaa innoissaan. Pienestä tulee suurta, eikä vain ihmisten ja heidän tunteidensa kohdalla. Harmaa mies ja suttuinen ruusukauppiasneiti joka tapauksessa ajavat parina kiiltokuvamaisten nyyhkyttelyleffojen ihannekaksikkojen ohitse tappavantasaisesti.
Mielipiteitä voimakkaasti kahtia jakavan ranskalaisherrasmies Jean-Pierre Léaudin läsnäolo on yksi leffan voimavaroja. Ranskalaisaksentti ei kovin monesti ilmoille kajahda, mutta silloin kun kajahtaa, sisältöä piisaa. Jätän sanomatta sen, että vähästä voi tehdä paljoutta. Tai ehken sittenkään. Vähästä voi tehdä paljoutta, kun käytössä on nyt nähtävät elokuvalliset keinot.
Olisi helppo ajatella, ettei englanti taivu suomalaishenkiseen, melankoliseen, perinteikkäitä aineksia eli rakkautta ja kuolemaa yhdistävään kertomukseen, mutta ihan kansainvälisiin mittoihin homma yltää. Ja, kuten sanottua, mitenkään omaa identiteettiään kadottamatta. Taidokkuus piilee siinä, että kaikki näyttää puolivälissä nähdyn tappajien pubin, varsinaisen pub Verisen Tsaarin, tavoin purkutuomiotaan odottavalta ja hauraalta… ja silti vain näyttää. Pointti on vain-sanassa.
