Viime aikoina paljon kohua herättänyt aihe on poliisin räikeä vallankäyttö Yhdysvalloissa. Virkavalta on pahoinpidellyt ja siinä sivussa myös surmannut viattomia ihmisiä, jonka vuoksi kaikki poliiseihin ja heidän toimintaansa kohdistuvat teemat ovat automaattisesti erittäin tulenarkoja. Martin McDonagh osaa uusimmassa ohjauksessaan Three Billboards Outside Ebbing, Missouri käsitellä tätä räjähdysherkkää teemaa niin, ettei se aiheuta sen suurempaa tulipaloa, vaan kipinöi juuri sopivasti.
Tarina kertoo perheen äiti Mildred Hayesista, joka vuokraa kolme mainostaulua kaupungin laidalta protestoidakseen poliisien välinpitämättömyyttä. Kuukaudet ovat kuluneet hänen tyttärensä murhasta, mutta virkavalta ei ole vaivautunut jatkamaan kesken jäänyttä tutkintaa. Mainostaulujen raivoisat ja syyttelevät tekstit saavat pian kaupungin poliisin ja hiljalleen loputkin asukkaat kääntymään Mildrediä vastaan. Siitä seuraa mielenkiintoinen ihmiskohtaloiden yhteentörmäys, jossa jokainen toimii vähän omien sääntöjensä mukaan.
Mustan komedian ja vakavan draaman risteyttäminen on aina ollut McDonaghille tyypillinen rajamaasto tehdä elokuvaa. Siinä missä ohjaajan edellinen teos Seisemän psykopaattia repi koomisia hetkiä pääasiassa yliampuvasta toiminnasta sekä nasevasta dialogista, “Three Billboards” ammentaa huumorinsa yhteiskuntakritiikistä, sarkasmista ja absurdista tilannekomiikasta. Elokuva ei säästele ketään, mutta se ei missään vaiheessa sorru tarpeettomaan pilkkaamiseen, vaan piikittelee herkullisesti oikeissa tilanteissa. Elokuvan rasismin vastainen satiiri on nokkelaa eikä se lähde saarnaamaan rautalangasta vääntäen toisin kuin Spike Leen tuore ohjaus Blackkklansman.
Ohjauksen lisäksi Martin McDonagh vastaa elokuvan huikeasta käsikirjoituksesta, joka on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita. Ahdasmielisen pikkukaupungin erikoisia persoonia esittävät taidokkaat näyttelijät. Frances McDormand tulkitsee Mildredin ailahtelevia tunnetiloja Oscar-pystinsä arvoisesti. Me voimme tuntea päähenkilön tuskan lapsensa menettämisestä, turhautumisen poliisien törkeästä toiminnasta ja lopulta vihan, joka roihahtaa hiljalleen liekkeihin, joita ei ihan helpolla sammuteta. McDormand tekee kenties uransa parhaimman roolityön, sillä se jättää taakseen jopa hänen ikimuistoisen poliisihahmonsa Fargossa.
Woody Harrelsonin karisma ei taaskaan petä pohjimmiltaan sympaattisen poliisipäällikön roolissaan. Vastapainona Harrelsonin poliisille, löytyy asemalta myös huonokäytöksinen, rasistinen ja äkkipikainen Dixon, jonka osan Sam Rockwell hoitaa rautaisella, Oscar-palkitulla otteella. Hänen hahmonsa herättää samaan aikaan iljetystä ja huvittuneisuutta, sillä julmista teoistaan huolimatta äitinsä suojissa asusteleva mammanpoika Dixon vaikuttaa turvattomalta mieheltä, joka kätkee pelkonsa ja lapsekkuutensa kovan ulkokuorensa alle. Hän tekee mitä tahtoo, koska hänellä on siihen valtaa.
Elokuva on kuvaukseltaan taidokasta jälkeä, jonka kauniit kuvat tukevat tarinaa. “Three Billboardsissa” nähdään myös vaikuttava yhden oton kohtaus, jolla on mahdollisuus muodostua tulevaisuudessa osaksi ikonisia elokuvahetkiä. “Three Billboards” on harvinainen elokuva musiikkinsa suhteen siinä mielessä, että sen soundtrack jakautuu hyvin tasaisesti valmiisiin kappaleisiin ja elokuvaa varten sävellettyyn musiikkiin. Valmiit kappaleet luovat oman säväyksensä kokonaisuuteen ja Cartel Burwellin alkuperäismusiikki on kauniin yksinkertaista, juuri niin kuin elokuvan visuaalinen ilmekin.
Hahmot kehittyvät valtavasti elokuvan aikana. Kukaan päähenkilöistä ei ole stereotyyppisesti paha tai hyvä, vaan kaikista hahmoista löytyy useita eri tasoja, jonka vuoksi he tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on koskettava ja sydäntä lämmittävä tarina inhimillisyydestä. Se käsittelee pohdiskelevaan sävyyn moraalisia valintoja ja anteeksiantoa. Voivatko Ihmiset antaa anteeksi heitä satuttaneille?
