Ensimmäisenä sitä tuppaa ajattelemaan, että mistäs sitä ohjaaja mr. Raimi on saanut idean kyhäillä vielä yhden överiksi vedetyn kauhukomedia näin myöhään, kun Evil Dead –elokuvien kulttielokuviksi räjähtämisestä on sattunut kulumaan jo pidempi aika. Ilmeisesti heppu on taas inspiroitunut kreikan tarujen mitä kummallisimmista olennoista ja lopulta huitaissut julkisuuteen (ilmaveivillä?) täysin uuden kauhupläjäyksen erityisesti Evil Dead –faneille: Drag Me to Hell.
Äkäiseksi paljastuva mummeli Ganush (Lorna Raver) polttaa auttamattomasti päreensä, kun pankkivirkailija Christine Brown (Alison Lohman) ei suokaan hänelle toivotunlaista asiakaspalvelua. Tyttösellä on tietenkin mielessään vain pomonsa langettama suosio, kun taas Ganush langettaa Christinen päälle vähän jotain muutakin kuin suosiota: helvetillisen kirouksen, jonka johdosta Christinen on määrä muutaman päivän kuluttua kadota ikuisiksi ajoiksi itse alakertaan. Ei sääntöjä. Kaikki keinot ovat sallittuja. Siinä pitäisi sitten osata tehdäkin jotain, ennen kuin Lamia-demoni saattelee Christinen kadotukseen.
Kulttiohjaaja mr. Raimi jättää Drag Me to Hellin roikkumaan jonnekin komedian ja kauhun väliviivalle, jolle varmasti moni elokuva ei ole tietään löytänyt. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Scary Moviet. Jos nämä alapäähuumorin puolelle kallistuvat höperöleffat ovat kauhukomedioiksi tarkoitettuja, siinä on epäonnistuttu kyllä kouluarvosanalla 10. Parodiaelokuvat keskittyvät nimittäin aika lailla siihen teinihuumorin ytimeen, tarkoituksena naurattaa kaikenlaisella vähemmän kauhuun liittyvällä, ja täten jättävät sen kauhuosuuden nurkkaan mätänemään (vaikka tietääkseni Scary Movieita ei luokitella nykyään edes kauhukomedioiksi). Noniin, jos nyt palaisimme takaisin siihen Raimin tuotokseen ja unohdamme alapäähuumorilla eteenpäin porskuttavat parodialeffat vuorostaan sinne nurkkaan. Drag Me to Hell ei varsinaisesti painota kumpaakaan siinä esiintyvää genreä, vaan maustaa aina kummallakin toinen toistaan. Kyseessä ei ole siis komediaa painottava kauhupätkä, eikä kauhua painottava komediapätkä, vaan jotain sieltä synkältä äärirajalta. Ja se muuten toimii. Raimin tavalla jättää elokuva komedian ja kauhun rajuun välimaastoon ei ole ”parasta ennen” –päivämäärää.
Juoni ei varsinaisesti loista erilaisuudessaan, mutta silti Drag Me to Hell toimii erilaisena kauhuelokuvana. Tämän on yksi niistä harvoista kauhuelokuvista, joille nauran sen takia, että niissä kytee jotain oikeasti naurettavaa. Voin näin ohimennen tunnustaa nauravani useimmissa överiksi vedetyissä kauhuelokuvissa vain niiden suunnattoman typerälle kuviolle, jolle ei varsinaisesti ole suotu naurunaihetta. Drag Me to Hellissä nauraminen taas on varmastikin enemmän pakollista kuin suotavaa. Mutta ei se kauhunkaan osuus tässä friikkailussa mihinkään perämetsiin jää: säikähdyksiä satelee ihan mukavasti, mutta koko homma ei pelkästään nojaa siihen kliseiseen shokkisäikyttelyyn, vaikka elokuva ei sinänsä pidä sisällään mitään pelottavaa. Sitä on vain höystetty ylilyövällä mustalla huumorilla, joka ei kuitenkaan muovaa elokuvasta pelkkää komediaa, toisin kuin nämä aiemmin mainitut Scary Moviet. (Onkohan nyt täysin viisasta verrata Raimin luomaa kauhukomediaa näihin edellä mainittuihin parodioihin?)
Meikäläisellä ei ole aina tapana kiinnittää mitään erityisempää huomiota näyttelijöihin ja heidän suorituksiinsa, vaikka se saattaisi ollakin tärkeää elokuvien arvostelujen kannalta. Vaikka näyttelijä vetäisi kuinka persiilleen, se ei välttämättä tuhoa kokonaisuutta – ellei kyseessä ole joku keltanokkana säälittävää elokuvauraansa luova Disney-tähti joka ei osaa näytellä sitten karvan vertaa. Sellainen kyllä pistää jo väkisinkin silmään. Joka tapauksessa pääroolin esittäjä Alison Lohman tulkitsee demonin ajattoman kyttäyksen alle joutuneen Christinen hahmonsa varsin hyvin. Myös kiukkuisena mummona totaalisen ylilyötyä roolia vetävä Lorna Raver on lähinnä se näyttelijä, joka naurattaa viljelemällä riehumisen huvittavia elementtejä katsojiin. Sivuroolien näyttelijöihin en erityisemmin kiinnittänyt huomiota.
Kokonaisuudessaan Drag Me to Hell on kauhuviihdettä ja eritoten ”must c” –katsaus Evil Deadista pitäville. Samaa Evil Dead –tunnelmaa tuskin edes haetaan – eikä tarvitsekaan – mutta silti elokuva onnistuu viihdyttämään. Homma on luisuu ehkä urilta jossain vaiheessa, eikä pätkä ole mitään niin hienoa kuin monet näkemäni kauhufriikkailut, mutta jotain silti. Elokuvan loputtua katsoja tuntee itsensä huvittuneen typeräksi. Keep going Raimi, ehkä äijältä ilmestyy jonakin vähemmän kauniina päivänä vielä yksi kokonaisuudessaan naurettava pätkä. Sitä odotellessa voisin nyt jättää tietokoneen näppäimistön rauhaan.
