Niinhän ne sanovat, että kenet tahansa voi jäljittää mihin tahansa, kunhan tarpeeksi yrittää. Mutta kyllähän asia on niin, että tähän maailmaan katoaminen ei ole liian vaikeaa, jos sitä oikein tahtoo. William Friedkinin unohdetun mestariteoksen, Sorcererin neljä päähenkilöä kuuluvat siihen porukkaan, joka ei todellakaan halua tulla löydetyksi. Kaikilla miehillä on erilaiset taustat, kaikki he ovat lähtöisin eri maailmankolkista ja kaikki he pakenevat eri asioita, mutta muutama asia heitä yhdistää: Sama pakopaikka, jokin kaukainen ja rutiköyhä Etelä-Amerikan valtio, ja sama päämäärä. Elossa pysyminen.
Elokuvan alkupuolisko keskittyy kokonaan tarinan neljään antisankariin tutustumiseen, ja hahmoista saadaankin luotua normaalia moniulotteisemmat ja mielenkiintoisemmat. Ukkojen järkähtämätön kovuus, ”veitsi kurkulla & selkä seinää vasten” –tyylinen elämäntilanne ja nihilistinen, surumielinen ajattelumalli tuovat mieleen toisen mestarin, Sam Peckinpahin elokuvat. Loppupuolisko taas kertoo intensiivisesti ja räjähtävästi miesten hengenvaarallisesta tehtävästä syvällä viidakossa, ja jos alussa katsojalla olikin hieman sellainen ”Mihinköhän tämä nyt on menossa?” -fiilis, niin pläjäyksen toinen tunti todistaa tapahtumien rakentelun ja hahmokuvauksen tärkeyden, ja palkitsee keskittyneen, tarkkaavaisen katsojan.
Sorcerer on ohjaajansa näköinen elokuva. Jälleen varmaotteisesta ja vimmaisesta ohjaustyylistään tunnettu Friedkin luo tunnelmaa intensiivisillä, henkeäsalpaavilla kamera-ajoilla, synkillä kuvilla ja hienoisella liioittelulla. Kun vettä sataa, sitä sataa sitten taivaan täydeltä ja sellaisella voimalla, että heikompaa, ja vahvempaakin hirvittää. Vahvat, rooleihinsa loistavasti istuvat näyttelijät pelaavat enemmän ilmeillä ja eleillä kuin sanoilla; dialogia teoksessa on minimaalisesti. Ohjaaja itse sanoi myöhemmin, että päärooliin valittu Roy Scheider oli huonoin mahdollinen vaihtoehto, vaikka hyvä näyttelijä onkin ja teki mahtavan suorituksen. Itse en juuri Scheideriä parempaa miestä filmin vähäpuheisen, pelkojen piinaaman, mutta kivenkovan ja päättäväisen antisankarin rooliin keksi. Varmasti Friedkinin ykkösvaihtoehdot Steve McQueen ja Clint Eastwoodkin olisivat hoitaneet roolin hyvin, mutta Scheiderissa on tiettyä rähjäisyyttä, jota noista kahdesta ei aivan löydy.
Käsikirjoitus, joka muuten perustuu jo kerran aikaisemminkin filmatisoituun kirjaan, on loistokas. Friedkin on siirtänyt armottoman tarinan kankaalle tylynä, rajuna ja painajaismaisena visiona. Filmin huono-onnisille päähenkilöille Murphyn laki tulee turhankin tutuksi. Jos jokin vain voi mennä pieleen, niin se sitten todellakin menee pieleen. Onneksi sellaista estettä ei olekaan, josta ei hampaat irvessä ja p-kelettä mutisten voisi yli päästä, vai onko…? Noh, jos aina voi vähintäänkin yrittää. Sorcerer on vangitseva, jännittävä äijätrilleri, jonka jälkeen katsoja tahtoo todennäköisesti suihkuun, pestäkseen ruudulta päälleen roiskuneen mudan, hien ja muun töryn pois. Hieno leffa!
