Koston liekki roihuaa väkeä kauhun vallassa pitävän Raunin (Mika Rättö) silmissä. Joku pikkusielu on luvannut hänen päästään palkkion. Rauni, joka on saanut kaikki naiset – jos ei karhealla karismallaan, niin väkisin – ja riehunut hännystelijöineen jo ennenkin ympäri maita ja mantuja, ei jää odottamaan päänsä menetystä. Sen sijaan hän aikoo panna matalaksi kaikki, jotka häntä uhkaavat.
Rauni Reposaarelaisen tarina on tappomeiningistään huolimatta häkellyttävän kauniisti kuvattu. Reposaari (ihmisineen), joka ulkopaikkakuntalaisille voisi olla myös täysin fantasiaa, on monin tavoin juuri sellainen kuin se tässä elokuvassa esitetäänkin. On rähjäisyyttä, on valtavaa merta, vanhan satama-alueen vaikutusta, kovaa mutta hienoa luontoa ja moderneja tuulimyllyjä.
Elokuvan kuvauksesta voi nostaa hattua Sami Sänpäkkilälle, koska Samurai Rauni Reposaarelainen ei näytä siltä osin tekijätiiminsä ihka ensimmäiseltä pitkältä elokuvalta. Päinvastoin, kuvakielessä on havaittavissa, että joku on katsonut Kurosawansa tarkkaan ja todennäköisesti miettinyt myös, mitä Tarantino ja tämän monet eri innoittajat ovat osanneet tehdä oikein. Vaikka joissakin toimintaa sisältävissä kuvissa on havaittavissa hienoista epätarkkuutta, kuva-alan käyttö on harmonista ja leikkauskin pääosin sujuvaa – asioita, jotka eivät teatteritaustaisien taiteilijoiden tai storyboardiin suuremmin tukeutumattomien tekijöiden leffoissa monesti toteudu puoliksikaan näin hyvin.
Teatteriahan Samurai Rauni Reposaarelainen alkujaan onkin. Moderni Kanuuna -työryhmän näytelmän elokuvasovitus palaa juurilleen suurissa taistelukohtauksissa valoefekteinä, jotka kolahtavat jännästi yhteen elokuvallisten kikkailujen kanssa. Tämä on persoonallinen ratkaisu, ja sopii elokuvan henkeen.
Joku on ehtinyt jo etukäteen verrata Rauni Reposaarelaisen hahmoa kuin (edesmenneen) Jouko Turkan ohjaamaksi maaniseksi Juha Miedoksi. Vertaus on osuva, joskin Raunin voisi nähdä jatkavan myös sitä vanhaa legendaperinnettä, jonka osa myös Isontalon Antti ja Rannanjärvi ovat. Räkä poskella raivoava Rauni ja hänen kylänsä väki voisivat olla myös jostain Tove Janssonin julkaisemattomasta Muumi-tarinasta, sellaisesta, joka julkean hardcore-luonteensa takia on pudotettu pois virallisesta Muumi-kaanonista ja kätketty monen lukon taakse.
Raunin tarinassa kukkii nurkkakuntalaisuus, pienien piirien välinen kauna, josta kasvaa elämää suurempaa – ainakin näiden pienten piirien keskuudessa. Ja tietenkin rohkaisuryypyn tai parin jälkeen piirien keskinen uho ja tuho eskaloituvat ja kumuloituvat. Tekijät eivät ujostele heittää itseään likoon. Veikkaan, että tekoveren lisäksi kuvauksissa on vuodatettu myös oikeaa verta hien ja kyynelten lisäksi. Respect.
Samurai Rauni Reposaarelaisesta näkee, että sen tekijöillä on suuret taiteelliset ambitiot. Kuvien lisäksi myös leffan musiikki on huolella mietittyä ja sen tyyliin sopivaa. Musiikki painuu myös mieleen, mikä ns. amatöörielokuvien kohdalla on erittäin harvinaista. Koska Rättö ja kumppanit eivät ole koulutettuja ammattinäyttelijöitä, elokuvan polveilevasta, jopa runollisesta dialogista on kuitenkin toisinaan vaikea saada selvää, oli kohtauksessa musiikkia tai ei. Tekstitys auttaisi myös suomeksi – ja palvelisi samalla täysin kuulovammaisia.
Leffan lajityyppi on jossakin samuraiseikkailujen, tragikomedioiden ja toimintaelokuvien viidakossa. Minkäänlaiseksi komediaksi tämän elokuvan mieltäminen on silti täysin katsojasta riippuva asia. Näkemässäni ennakkonäytöksessä edessäni istunut vanhempi rouva ei varmasti kokenut mitään hauskaa siinä tavassa, millä Rauni katkaisi petturilta kaulan tai ajoi erään toisen vastustajansa slasher-henkiseen harakiriin – toisin kuin minä koin. Toisaalta koko yleisö hytkyi naurusta hahmojen eläväiselle, animaatioleffojen tyyliä lähentelevälle ilme- ja elekielelle läpi elokuvan. Kyseessä on siis elokuva, joka verraten vähäisistä lähtökohdistaan antaa ja on paljon.
