Turha lähteä kiertelemään tai selittämään tosiasioita muuksi. Lewis Teaguen ohjaamaa Alligaattoria ei nykymuodossaan olisi olemassa ilman Steven Spielbergin Tappajahaita, tai näitä molempia filmejä selvästi innoittanutta, Jack Arnoldin kuolematonta monsteriklassikkoa, Mustan laguunin hirviötä, jolle Teague myös osoittaa kunnioitusta muutamallakin suoralla viittauksella leffansa aikana. No, aihepiiriin ja pariin homageen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Arnoldin leffa oli ajaton, (piilotetusti) vahvan seksuaalisesti ladattu ja ennemminkin mielikuvilla järisyttävä analyysi luonnon kostosta ja ihmisen ajattelemattomuudesta. Tappajahai oli äärimmäisen graafinen ja piinaava sekä primitiivisiin vaistoihin vetoava, kärjistynyt painajaisvisio elävältä syödyksi tulemisesta. Teaguen ihmissyöjähirviö-eepoksen voisi helposti lytätä kahta edellistä roskaisempana, b-luokkaisempana ja suoraviivaisempana (voiko Jawsista enää mennä suoraviivaisemmaksi?) gorefestivaalina ja eksploitaatiosovituksena klassisesta aiheesta. Tai sitten sitä voisi kehua maasta taivaisiin juuri samoista syystä, ja juuri niin minä aion tehdä.
Krokotiilit, nuo mainiot matelijat. Minibussin kokoisia, rumempia kuin Lordi-yhtye, painavat tonnin ja tuhoavat sormenmittaisilla hampaillaan kaiken, mikä tielle osuu. Mahtavia elukoita kauhuelokuvissa käytettäviksi, ja siksipä Alligaattori ei ole mitenkään kovin epätavallinen genreleffa. Pienet asiat tekevät siitä kuitenkin alagenren selkeään parhaimmistoon kuuluvan, äärimmäisen nautittavan pläjäyksen. Kieli poskessa kirjoitettu, sarjakuvamainen horroripätkä suorastaan rönsyilee pienistä, mehukkaan hervottomista yksityiskohdista. Ensimmäinen juttu on stoori. Näissä leffoissa homma on yleensä aina sama; eläin X saapuu huudeille ja mieltyy ihmislihaan. Tällä kertaa Ramon-alligaattorin tarina kerrotaan meille alusta alkaen. Katsoja saa vilkaista superilkeän syömäkoneen katkeraan lapsuuteen. Hillitöntä! Söpö ja hyvin, hyvin pieni gaattorivauva ei, ylläri kyllä, sovellukaan chicagolaisperheen lemmikiksi ja faija vetää Ramonin vessanpöntöstä viemärijärjestelmään. 12 vuotta myöhemmin… no, niin.
Näyttelijäkaarti on mieletön. On vanhan liiton Robert Forster menneisyyden riivaamana kyttänä, Kummisedistä tuttu Michael Gazzo ärtyisänä poliisipäällikkönä, valitettavasti tv-kiertolaiseksi päätynyt Robin Riker matelijaeksperttinä ja maaninen Henry Silva hulvattomassa psykopaattiroolissa suurristanmetsästäjänä, joka pokailee naisreportteria matkimalla alligaattorin parittelukutsua ja palkkaa joukon mustia katujätkiä “natiivioppaikseen asfalttiviidakossa”. Sopivan vinksahtaneet hahmot sanailevat keskenään mukavan nasevasti, ja leffa vyöryy eteenpäin absurdissa kasarikökköydessään kuin tankki. Tai tankinpainoinen ihmissyöjäkroko. Toinen mainitsemisen arvoinen asia on filkan yllättävä häijyys ja lukuisat monster attack-kohtaukset. Tässä ei nyt puhuta mistään hitchcockilaisesta psykologisesta jännityksestä, vaan ihan rehellisestä vanhan koulun irtoraajakauhusta. Kasvuhormoneja viemäriin dumpatuista, eläinkokeissa kuolleista raadoista saanut Ramon mätkii autot rikki pyrstöllään, hyökkää häihin, nielaisee kotiapulaiset kokonaisina ja vaanii pikkulapsia uima-altaassa. Pedon silmä välähtää päähenkilön selän takana pimeydessä tuskin huomattavasti, eikä jahtiin osallistuva tohtorinainen koskaan saa tietää jättigaattorin olevan vanha lemmikkinsä. Päheetä!
Tällaisia leffoja ei valitettavasti enää tehdä. Muutamia ihan kohtalaisia krokokauhiksia on viime vuosina tullut, mutta ainoa joka pääsee lähellekään Alligaattorin juustoista (voiko näin sanoa suomeksi?) loistokkuutta on Steve Minerin hulvaton Lake Placid, sekin jo vuodelta 1999. Leffan rujo kuvamaailma, viemäreissä leijaileva savukoneen luoma sumu, muoviset irtojalat ja kuminen alligaattorirobotti luovat aitoa, sydämellistä tunnelmaa, jota ei CGI-monstereilla vain voi saavuttaa. Teaguen ja tekijätiimin idealistinen kekseliäisyys paistaa läpi esimerkiksi ideasta kuvata joissain kohtauksissa aitoa alligaattoria minilavasteissa, jotta se näyttäisi isommalta. Paikoittain se toimii, paikoittain se näyttää pieneltä alligaattorilta vielä pienemmissä lavasteissa… mutta hei. Ihan mahtavaa. Alligaattori on hyvää, rakastaen ja välittäen tehtyä b-luokan hirviöhupia varustettuna lennokkailla ideoilla, raflaavilla kohtauksilla, hupaisilla hahmoilla ja loistavilla näyttelijöillä, jotka ovat naamasta kaikille tuttuja mutta joiden nimiä kukaan ei muista. Tekijät eivät ole ottaneet itseään turhan vakavasti, mutta ovat omanneet tarpeeksi itsetuntoa ja kunnianhimoa, ettei filkkaa voi ohittaa minään halpana vitsinä. En tiedä enkä välitä ovatko pisteet oikeutettuja, muuhun en päädy.
