2026 – toivon totisesti, sydämeni pohjasta, että Snakes on a Plane on leffa, joka muistetaan vielä tuolloinkin. Että sen yllä leijuu kulttielokuvan myrkynvihreä sädekehä ja elokuvaharrastajat puhuvat siitä sellaisella tunteella kuin urheiluhullut lempilegendoistaan. Snakes on a Plane on tietoisesti kirjoitettu niin huonoksi, että sen pitäisi jo siksi voittaa Oscar.
Elokuvan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun miekkonen nimeltä Sean (Phillips) näkee miehen mukiloitavan hengiltä. Selvää gangsterimeininkiä. Totta kai myös mukiloijat näkevät Seanin, joten hänestä tulee haluttu tyyppi. FBI ehtii – Samuel L. Jacksonin muodossa – ennen pahoja poikia. Sean on FBI:n kaipaama todistaja ja tietenkin poju pitää kuljettaa toisaalle oikeustoimia varten. Näin kuvioihin astuu mukaan lentokone, jossa gangsterit sitten (odotetusti) päättävät tehdä Seanista kuollutta lihaa. Itse elokuvan nimi kertookin, mitä sitten on luvassa.
Snakes on a Plane on melkeinpä 2000-luvun oma Hei me lennetään! Tätä leffaa voi toki katsoa nauramatta, mutta jos sen kliseet ja yliampuvat ideat eivät yhtään huvita, varsinainen nautinto saattaa huljahtaa ohi. Kun ”kärmekset” käyvät kiinni tisseistä kankkuun ja pelkällä lyijykynällä syntyy hieno väripiirros. Tai kun päästaran on ihan pakko tokaista kaikkein kuumimmalla hetkellä jotain ”tosi mageeta” ja urheimman sivuhenkilön kuoltava. Selvästi kulttitavaraa jo syntyessään – muunlaiselle toteamukselle ei juuri jää sijaa. Kunnon crazykomedioita ei enää ilmeisestikään osata tehdä, mutta pöhköjä kauhutoimintatrillereitä kyllä. Hollywoodille kiitos niistä. (Ja Samuel L. Jacksonille kiitos siitä, että teki terhakkaasti tönöttävän äijäroolin leffassa, joka muuten olisi jäänyt paitsi paljolta huomiolta.)
