Disney-elokuville pukkaa jatko-osaa tiuhaan tahtiin. Vanha kunnon käsinpiirtotaktiikka sekä huolellisuus on unohdettu ja siirrytty liukuhihnamenetelmiin, jotta kotiteattereihin saataisiin revittyä mahdollisimman paljon hyväksi havaituista aiheista. Alkuperäinen Leijonakuningas (Disneyn ehdottomasti parhaita tuotoksia) on myydyinpiä piirrettyjä, eli jatko-osien tuottaminen on havaittu tuottoisaksi ja tehty niitä peräti kaksin kappalein.
Tässä osassa Simba, Jylhäkallion kuningasleijona, kasvattaa tytärtään Kiaraa ja pitää tätä silmäteränään. Kiaraa, energistä, seikkailunhaluista leijonanpentua, ahdistaa jatkuva tarkkailu ja se ajaa hänet ongelmiin niin Simban kuin vaarallisen ulkomaailmankin kanssa. Jylhämaan ulkopuolella vaanii karkoitettu leijonalauma, jonka johtajanaaras on valmis uhraamaan vaikka arvostetun poikansa kavaliin suunnitelmiinsa kuninkaan paikan valloittamisesta.
Harmi, että elokuvaan ei olla panostettu kunnolla, vaan se jää tyhjäksi ykkösosan toistoksi. Rakenne ja suurin osa kohtauksista ovat jollain lailla linkitetty ykkösosaan, ja jos on sen nähnyt ei tämä tarjoa mitään uutta. Eikä paljon muutenkaan, sillä elokuva on selkeästi nopeatekoinen ja tekaistu. Rakastan kuitenkin alkuperäisleijonakuningasta niin paljon, että tämäkin tarjoaa hetken viihteen ja sen katsoo mielenkiinnolla läpi.
Timonin ja Pumban, ykkösosan unohtumattoman mangusti-pahkasikaparivaljakon, huumori puree onneksi vieläkin eikä ole haalistunut. Vaikkei heidän tunnuslausettaan tässä leffassa kuulekkaan, sen sanoma on kuitenkin säilynyt niiden kahden meiningissä. Hakuna Matata – ei huolia!
nimimerkki: BlackRider
