Kun elokuva alkaa ranskankielisillä repliikeillä ja huipentuu lopputeksteissä soivaan Norah Jonesiin (Not too late), se on jo voiton puolella. Noiden hetkien välille ripustautunut tarina herra Morganin elämän viimeisestä rakkaudesta on niin voimakkaasti kerrottu, että leffateatterista poistujaa huimaa hieman.
Alussa on syöpä ja alussa on kuolema. Elokuvan alussa siis. Kaikkein tärkein viedään Matthew Morganin, 76, elämästä. Vaimon kuolema on asia, josta ei pääse yli. Kärsimyksen huoneen neljän seinän sisään on hyvä taantua. Julistaa tietävällä äänellä, että rakkaus on kuollut ja samalla oma elämä päättyneeksi julistettu. Olkoonkin, että ympärillä levittäytyy rakkauden kaupungiksi monesti mainostettu Pariisi. Jenkkiherra on jo kauan sitten päätynyt sinne, ei englishmaniksi New Yorkiin, mutta ympärillä olevien ihmisten kieltä ymmärtämättömäksi muukalaiseksi kuitenkin.
Kolme vuotta myöhemmin kärsimyksen huoneen seinään ilmestyy halkeama. Harmaista rutiineista ja itsemurha-ajatuksista täyttynyt elämä muuttuu, kun Morgan kohtaa bussissa nuoren naisen nimeltä Pauline. Vastoin todennäköisyyksiä parin välille kehittyy vahva tunneside ja elokuvarakkauden säännöstöille ilkkuva sekä tilanteen tuulisuudessa lepattava liekki.
Leffan alkuvaiheilla vaiheilla tuntuu siltä, että Viimeinen rakkaus voisi olla vanhan miehen kirjoittama (silkkaan märkään uneen pohjaava) fantasia. Ikäeron loputtomuus, Pariisi ja nuori ranskatar. Ranskattarella vielä nuori ja komea, mutta huonotapainen, mies vanhuksen haastajana. Mutta juoni ei ole niin yksioikoinen. Eikä pohjateksti edes miehen kirjoittama. Teksti on nimittäin 64-vuotiaan ex-näyttelijätär/kirjailija Françoise Dornerin käsialaa. Pariisilaiskirjailijan teksteistä on aiemmin tehty muutama tv-leffa, mutta Viimeinen rakkaus on ensimmäinen isomman luoton saanut tapaus.
Viimeinen rakkaus ei malta jäädä kahden ihmisen välisen tunnesiteen varaan, vaan kuvioihin tupsahtavat myös Morganin aikuiset lapset, jotka elävät omaa elämäänsä eri mantereella. Isä-poika-suhteen kommunikaatiovaikeudet hyppäävät keskiöön, tai oikeastaan Clémence Poésyn upeasti tulkkaama Pauline sysää ne keskiöön. Pauline kun tuntuu kärsivän jonkinlaisesta tarpeesta kohota ihmissuhdeongelmien ratkaisijaksi. Tiedättehän sen ihmistyypin, joka ratkoo toisten ihmisten ongelmia niin antaumuksella, ettei huomaakaan, kuinka lähellä itse kulkee viinalekaa ja kyyneleitä?
Clémence Poésy pomppaa Pauline-suorituksellaan tyhjästä (no, onhan siellä ne Potterit) omien suosikkieni joukkoon. Neidon habituksessa ja ilmeikkyydessä on jotain samaa kuin toisella tällä hetkellä elämänsä vireen löytäneen naisella eli Claire Danesilla. Michael Cainen maneereista olen joskus mutissut pahoja sanoja, mutta nyt niille ei todellakaan löydy syytä. Morgan-hahmo on tarkoituksella vähän etäinen, kaunainen, kykenemätön päästämään irti kohtaamistaan menetyksistä ja sitä kautta vähän tumpelo. Silti niin herrasmies (siihen rooliinhan hovimestari Alfr… Caine istuu nykyään erittäin hyvin). Yleensäkin leffan keskeisin näyttelijänelikko on valittu hyvin. Weedsistä tuttu Justin Kirk kriiseilee Morganin poikana uskottavasti. Gillian Anderssonin rooli on pieni, mutta tarpeeksi voimakas, jotta ei tarvitse pohtia, että Scullykos se tosiaan siinä röökaa sairaalahuoneessa.
Itseään draamakomediaksi tituleeraavassa elokuvassa on hyvin vähän huumoria, siis sellaista, jolle vaikka koko leffasali kävisi hörähtelemään. Pikemminkin sellaista hiljaista myhäilyä on ilmassa, mutta pääasiassa yleisilme on vakava. Onhan teemoina itsemurha-ajatuksia, perheriitoja ja erikoisen ihastuksen suoranaista hulluutta. Synkkiä pilviä taivaalta poistelevat kauniit maisemaikuistukset (soutukohtauksen maisema on kuin postikortista) ja Hans Zimmerin uudistuminen: Zimmer heittää baskerin päähän ja sysää tavaramerkkimahtipontisuutensa hetkeksi nurkkaan. Tuloksena oikein kaunis soundtrack, jossa voi kuulla Yann Tiersen -vaikutteita. Ranskassa kun ollaan.
Viimeinen rakkaus on lopulta paljon lähempänä Haneken Amouria kuin aiemmin esittämääni kauhukuvaa jonkun oman elämänsä Hugh Hefnerin tarinoinnista. On ranskalaismiljöötä, kodin ja kirjahyllyjen keskeisyyttä kertomukselle ja on myös kaunis, mutta selkeä vertauskuvallisuus, joka näkyy parhaiten silloin, kun elämäänsä valon löytänyt Morgan vääntää pakolla vuosikaudet jumissa olleen ikkunan auki. Suurin yhteinen tekijä on kuitenkin rakkaustarinan kuvaaminen kasikymppisen hahmon kautta. Tulee pakostakin mieleen, että kun ihmisten keski-ikä kasvaa kasvamistaan, täytyy ikuiseen nuoruuteen tarrautuneen elokuvamaailmankin ottaa huomioon vanhemmat ihmiset ja muistaa, ettei rakkaudella ole parasta ennen -päiväyksiä.
