Prinsessa Kaguyan traagisen tarun kertovalla elokuvalla on kiehtovat juuret, se nimittäin perustuu Japanin vanhimpana pidettyyn proosakertomukseen (Taketori monogatari, suom. Bambunleikkaajan tarina). Isao Takahatan ohjauksessa Studio Ghiblin väki on muovannut kertomuksesta mitä kauneimman elokuvan, joka on monessakin suhteessa täysosuma. Itse en ainakaan toistaiseksi ole lukeutunut Studio Ghiblin tuotannon intohimofaneihin, ja Kaguyan taru eroaakin sekä tyyliltään että ulkoasultaan totutusta. Visuaalisesti huolitelluista Ghibli – tuotannoista poiketen Kaguya-elokuva on jätetty ulkoasultaan luonnosmaiseksi. Viivat ovat eloisia, ja käsin piirettynä ja akvarellein väritettynä elokuva on kuin kaunis, elävä maalaus.
Kaguyan tarina käynnistyy, kun ikääntynyt, lapseton pariskunta saa kasvatikseen peukaloisen kokoisen tytön. Lapsi varttuu viettäen huoletonta maalaiselämää tietämättä, että eräänä päivänä hänen kohtalonaan on jättää kaikki taakseen. Suorasukaisesta luonnonlapsesta tulee prinsessa Kaguya, ja lapsuusajan päättyminen häämöttää painostavasti nurkan takana. Yksinäisyys masentaa ja sopeutuminen on vaikeaa, joten toisinaan kartanon seinien sisällä rytisee ja paukkuu. Ensirakkauskin jää täyttymättä, eikä kartanon pieni puutarha lohduta prinsessan suurta luonnonkaipuuta.
Kaguyan riemastuttavan temperamentin ja ylhäisöelämän yhteentörmäykset keventävät yhä surumielisemmäksi muuttuvaa tunnelmaa, ja välillä myös irvaillaan toinen toistaan pöyhkeimmille kosijamiekkosille. Kaikkine käänteineen tarina on hieman rönsyilevä, mutta kerrankin eri elementit tuntuvat soljuvan mukana täysin luontevasti. Katsojan omille tulkinnoille jää mukavasti tilaa, ja katsomisen ja ajattelun aihetta riittää useammallekin elokuvaillalle.
Katsomani DVD:n ekstroissa on 86- minuuttinen dokumentti ohjaaja Takahatasta ja hänen suuresta intohimostaan Kaguya-elokuvaa kohtaan. Dokumentti kertoo, että elokuvan teko aloitettiin äänityksistä, ja animointi tehtiin niiden päälle. Näin ääninäyttelijät saivat lisätilaa, ja kenties juuri siksi alkuperäisversion joukossa onkin varsinaisia helmisuorituksia. Erityisen mieleenpainuva on Kaguyan isän näyttelijä Takeo Chii, joka osaltaan tuo elokuvaan hämmästyttävän aidonoloista lämpöä. Katsokaapa vaikka isän ja tyttären välistä kohtausta, jossa tyttö ottaa ensi askeleitaan.
Kauneutensa lisäksi Kaguyan tarina tarjoaa katsojalleen lämpöä, huumoria, haikeutta ja surua – mutta vain siinä tapauksessa, että katsoja todella pysähtyy ja antautuu tunnelmoinnille. Hitaahko kerronta voi koetella nuorimpien katsojien kärsivällisyyttä, ja myös tarinan teemojen koskettavuus avautunee syvemmin vasta pienen elämänkokemuksen myötä. Lisättäköön, että allekirjoittanut – jo aikuisen ikäinen – liikuttui tarinasta niin, että nyyhkytti tunteella ainakin puolet yli kaksituntisen elokuvan kestosta. Kaguyan lumotussa haikeudessa on ehdottomasti jotakin samaa kuin brittiläisessä The Snowman – joulupiirretyssä (1982, suom. Lumiukko), sisältävätpä molemmat elokuvat vielä samantyylisen lentelykohtauksenkin. Lisäksi molemmista mainituista voi aistia, että ne ovat rakkaudella tehtyjä. Olen aivan myyty!
