Verenmaun voi miltei tuntea omassakin suussaan. Aron Ralston (Franco), yksi tavallinen seikkailija, riuhtoo raajaansa irti niin että rouskuu. Oscar-ehdokkuuksia kerännyt 127 tuntia on pääosin yhteen ahtaaseen kallionkoloon sijoittuva draama, jossa mies yrittää selviytyä pinteestä.
Elokuvan loppuratkaisu voi olla tuttu ainakin vuoden 2003 uutisia seuranneille, sillä Ralstonin tarina on tosi. Ohjaaja Danny Boyle ei pyrikään valloittamaan katsojaa ihmeellisellä loppuratkaisulla. 127 tuntia on tasapainoinen ja huolella harkittu, mutta silti notkea kokonaisuus. Näin ollen se ei myöskään ole elokuva, jossa esimerkiksi pohjustettaisiin päähenkilöä kuoliaaksi asti. Ralstonin koitos heijastuu valkokankaalle vähän kuin dramatisoituna dokumenttina; tässä on Ralston, huoleton jäbä, joka on lähdössä retkelle. Tässä hän nauttii vauhdin hurmasta, vapaudesta ja itsensä seurasta. Ralston, menevä mies, näyttää parille gimmalle, miten kallioilla pidetään hauskaa. Ja kohta: Ralston on yksin, jumissa, seuranaan vain upeat kiviseinät, kivenmurikka ja videokameran näytöltä katseleva mies – Ralston itse.
Vaikka Ralston on ehkä itsekäs, ehkä saavuttamaton jääräpää, Boyle luo hänestä kuvaa yhtenä monista. 127 tuntia alkaa ja päättyy jaettuun kuvaan, jossa nähdään laajakuvassa ihmismassoja ja Ralstonia. On makuasia, pitääkö Boylen valitsemaa linjaa ja tyylikeinoa hyvinä, vai ei. Kautta elokuvan nähdään nopeahkoja leikkauksia maisemiin, Ralstonin näkyihin ja elämän eri tilanteisiin vastapainona niille otoksille, joissa miesparka kituu käsi puristuksissa. A.R. Rahmanin kekseliäs ja sykkivä elektropoppi pitää omalta osaltaan elokuvaa musiikkivideomaisessa liikkeessä. Toisin sanoen, jos joku kuvittelee, että viitisen päivää kivien välissä tarkoittaa samaa kuin tylsä leffa, kuvitelma on väärä.
Elokuvan tarjoama elämys jäisi vähäiseksi, ellei sen suurinta roolia, Ralstonia, esittäisi rooliin täysin sopiva henkilö. Kuten leffan loppukuvista voidaan nähdä, todellinen Aron Ralston ei näytä yhtä komealta kuin James Franco. Francon kiinnittäminen Ralstoniksi on kuitenkin ollut fiksu veto. Ei vain siksi, että katsojat saisivat nauttia hänen seksikkyydestään, vaan eritoten siksi, että Franco on henkilönä monille vielä saavuttamattomampi kuin Aron Ralston. Hän myös näyttää tyypiltä, joka voisi viettää tunteja peilin edessä sukimassa kiehkuroitaan ja vinkkaamassa itselleen silmää. Kun elokuvan Ralston joutuu pakon edessä pysähtymään ja miettimään selviytymistä, Franco ui antaumuksella syvempiin mutiin. Lähikuvissa näyttelijän heittäytyminen korostuu täydellisesti. Hänen tuskansa ja pinnistelynsä hyökyvät katsojan päälle liki kuin Jumalan teatterin eritteet vuonna 1987.
127 tuntia olisi täydellinen elokuva, ellei se sisältäisi sellaisia tavanomaisuuden hetteiköstä poimittuja latteuksia, kuten ”amerikkalainen sankari” tai lyhykäisyydessään köykäiseltä ja päälle liimatulta vaikuttavaa romanssimuisteloa. Toki esimerkiksi juuri Ralstonin puhe itsestään amerikkalaisena sankarina voidaan tulkita muunakin kuin vain höpötyksenä. Ehkä Boyle yrittää heijastella Ralstonin kautta koko Amerikan tuntoja. Ehkä hän yrittää sanoa, että Ralstonin tavoin kaikki amerikkalaiset ovat joutuneet nyt pysähtymään ja miettimään poispääsyä tukalasta tilanteestaan (poliittiset ja taloudelliset kivenkolot). No, jokainen voi tehdä 127 tunnista oman tulkintansa. Yksiselitteisyyteen Boyle ei ole pyrkinyt.
