Menin katsomaan uuden Rambo-elokuvan 2 viikkoa sitten. Olin etukäteen katsonut, että elokuva oli saanut huonoja arvosteluja paljon, mitkä pistivät minut hieman huolestumaan elokuvan suhteen. Vaan mikä oli oma reaktioni ja mielipiteeni elokuvan näkemisen jälkeen? Tässä elokuvassa John Rambo, entinen vihreä baretti joka on selviytynyt lukemattomista taisteluista, elää rauhallista elämää maatilalla yhdessä talon toisen omistajan kanssa ja adoptoidun Maria-tytön kanssa. Mutta kun Maria haluaa selvittää, miksi hänen isänsä jätti hänet pienenä ja menee tätä omin luvin selvittämään Meksikoon, tilanne johtaa lopulta siihen että Rambo matkustaa Meksikoon…
Voin ilokseni todeta, että elokuva oli erittäin positiivinen kokemus minulle, niin positiivinen, että aion mennä katsomaan elokuvan jopa uudestaan. Elokuva veti heti alusta alkaen vahvasti mukaansa, eikä hetkeksikään päästänyt otteestaan irti. Elokuvassa riittää toimintaa, mutta onneksi suurin osa tästä sijoittuu elokuvan toiselle puoliskolle, ensimmäinen puolisko keskittyy, niin kuin tässä tapauksessa kuuluukin, hahmojen ja heidän välisten suhteiden rakentamiseen. Rambon elämästä maaseudulla näkee kivasti, samoin muun muassa Rambon suhteesta Mariaan, jota Rambo rakastaa kuin omaa lastaan. Ohjaaja Adrian Grunbergille kehut siitä että elokuva tosiaan alkaa rauhallisesti, ja rupeaa sitten vähitellen nostamaan tahtia. Grunberg on myös keskittynyt hyvin hahmoihin ja heidän rakentamiseen, unohtamatta mahtavia toimintakohtauksia. Elokuvan juoni ei ole kenties omaperäisimmästä päästä; joku lähtee uuteen paikkaan, siellä menee huonosti ja Rambo lähtee pelastamaan. Oikeastaan tämä kuulostaa jonkin verran Rambo kolmosen juonelta, mutta onneksi tämä elokuva ei suinkaan ole kopio siitä tai aiemmista Ramboista, vaan tämä on vahvasti oma elokuvansa, jolla on oma juoni ja omat tapahtumat. Juoni on tosiaan yksinkertainen, mutta toimiva. Tarinan aikana tapahtuu myös asioita, jotka saivat minut melkein kyynelehtimään, eli myös liikuttavia hetkiä löytyy. Rambo-elokuvalle tyypilliseen tapaan myös toiminta oli todella hienoa ja näyttävää, joka piti otteessaan sen verran vahvasti, että elokuvan jälkeenkin adrenaliini-taso oli korkealla aika pitkään. Elokuva kuuluu toimintakohtauksien kannalta Rambojen parhaimmistoon, toiminta on todella intensiivistä ja otteessaan pitävää.
Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat hyviä ja jokainen hoitaa roolinsa hyvin, mutta kolme näyttelijää jäivät parhaiten mieleen. Yksi näistä oli Paz Veza, joka näytteli Carmen Dedalgoa, kilttiä naista joka haluaa vilpittömästi auttaa hädässä olevia. Dedalgo suoriutuu oikein hyvin ja onnistuu tekemään hahmostaan samaan aikaan välittäväisen ja vahvan. Adriana Barraza taas näyttelee Maria Beltrania, joka on ainakin epävirallisesti Rambon adoptoitu tytär. Maria rakastaa selvästi Ramboa, ja Rambo rakastaa Mariaa. Heidän yhteisiä kohtauksia oli mukava katsoa ja niistä tuli usein hyvä mieli. Oli ihana nähdä, että Rambo oli pitkästä aikaa löytänyt jonkun ihmisen josta välitti paljon, olikohan kolmessa ensimmäisessä Rambo-elokuvassa esiintyneen eversti Trautmanin jälkeen löytynytkään sellaista vähään aikaan? Stallonen ja Barrazan välinen kemia pelaa myös hyvin yhteen tässä elokuvassa ja myös siksi heidän yhteiset kohtauksensa ovat uskottavia. Elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana Barraza saa paljon kangasaikaa, minkä aikana hän ehtii rakentamaan hahmoaan ja tuomaan Marialle syvyyttä.
Sitten elokuvan parhaaseen näyttelijäsuoritukseen, ja sen tekee omasta mielestäni kukapa muukaan kuin legendaarinen Sylvester Stallone, jonka minä tulen aina muistamaan erityisesti Rambon ja Rockyn rooleista. Syltty on toki aina molempien hahmojen rooleissa tosi hyvä, mutta silti sanoisin että tässä elokuvassa Stallone tekee yhden parhaista roolisuorituksiin Rambona. Tässä elokuvassa Rambo ei ole enää yhtä nuori kuin ennen, ja se näytetään hyvin joissain kohtauksissa ja esimerkiksi siinä, että taistellessaan Rambo ei voi enää tulla hakkaamaan kaikkia roistoja, vaan joutuu turvautumaan älyynsä ja oveluuteensa paljon. Hienoa, että elokuvassa tiedostetaan, että sekä Syltty että Rambo ovat jo vanhoja miehiä. Syltty onnistuu antamaan vahvan tunnelatauksen Rambon erilaisissa kohtauksissa ja Rambo näyttää elokuvan aikana paljon erilaisia tunteita; tyypilliseen tapaansa Rambo ei puhu erityisen paljon mutta tässä elokuvassa Rambo jopa hymyilee joissain kohtauksissa, välillä taas näyttää suuria huolestumisen merkkejä ja suurta surua. Syltty osaa hyvin myös tuoda esille sen, miten kaikkien vuosien jälkeen Vietnamin sodan traumat yhä vaivaavat Ramboa jonkin verran, ilman että elokuva keskittyy tähän liikaa muun tarinan kustannuksella. Rambon kohtauksista minulle jäi erityisesti mieleen kohtaus, missä Rambo lähtee ajamaan kohti Meksikoa, kun Rambo ajaa Marian kanssa, lopputaistelu ja elokuvan aivan viimeinen kohtaus missä Rambo istahtaa keikkutuoliin. Erityisesti tämä keikkutuoliin istahtaminen herätti minussa hyvin vahvoja liikuttumisen tunteita ja tunsin vahvasti siitä, miten väsynyt Rambo on kaikkien vuosiensa ja sotiensa jälkeen.
Elokuva on saanut kritiikkiä rasistisesta asenteestaan Meksikolaisia kohtaan, mutta minä en kyllä tällaista viestiä elokuvasta saanut, vaikka ymmärrän miksi joku voi saada. Minusta tuntuu että tämän elokuvan tarkoituksena ei ole olla rasistinen mitään ihmisryhmää tai maata kohtaan, vaan näyttää, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu valitettavasti, monesti erittäin raakoja ja suorastaan hirviömäisiä asioita, niin kuin elokuvassa näytetään. Esimerkiksi pakotettu prostituutio on yksi kamalimmista asioista, mitä on olemassa, mitä valitettavasti tapahtuu edelleen. Pidin elokuvassa muutenkin siitä, että tässä elokuvassa ei tuntunut olevan mitään tiettyä poliittista agendaa tai jos olikin, ainakaan minä en erityisemmin sitä huomannut, varmasti tästä elokuvasta sellainen löytyy etsimällä, niin kuin melkein kaikista elokuvista. Nykyään tuntuu, että moneen elokuvaan tungetaan jokin tietty poliittinen agenda, joka tuntuu usein väkinäiseltä ja ärsyttävältä, mutta tässä elokuvassa sellaista ei tuntunut olevan ja tästä olen tyytyväinen, tämä elokuva uskalsi olla oma itsensä ja vahvasti Rambo-henkinen, samalla tuoden sarjaan jotain uutta.
Elokuva on monessa kohtaa hyvin väkivaltainen, jopa väkivaltaisempi ja raaempi kuin neljäs Rambo, sanoisin. Kuitenkaan tällä ei liikaa pröystäillä elokuvassa, eli ehkä paria poikkeusta lukuunottamatta väkivallan näyttämisellä on selvä tarkoitus ja elokuva uskoakseni yrittää olla realistinen näyttämällä väkivaltaa ilman että kohtauksia sensuroidaan. Elokuvan väkivaltaisuus siis sopii minusta tähän elokuvaan mainiosti, vaikka myönnänkin että elokuvan väkivaltaisuuden vuoksi en voi suositella tätä elokuvaa kaikille. Olin siis hyvin tyytyväinen tähän uuteen Ramboon, varsinkin kun Rambo-fanina odotukseni olivat korkeat. Sanoisin että kyseessä on paras Rambo-elokuva sarjan ensimmäisen elokuvan ohella. Vahva suositus Rambo-faneille, ja muutenkin toimintaelokuvien ystäville. Yksi vuoden parhaimmista elokuvista ja muutenkin yksi lempielokuvistani, täydet viisi tähteä annan siis! Ja iso hatunnosto Syltylle, on se Äijä!
