Leffa, jota selkeästi mainostetaan nuorisolle mm. Jessica “Dark Angel” Alban peballa ja töröhuulilla, ei ennen alkutekstejään vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Tämä siitä huolimatta, että tekele perustuu Frank Millerin samalla nimellä kulkevaan sarjakuvaan. Oli virhe epäillä Sin Cityä huonoksi. Yksikään, joka Sin Cityn on elokuvana näkee, ei varmasti pety. Ja jos joku sitä rohkenee väittää joskus “ihan paskaksi”, lupaan henkilökohtaisesti nousta vielä haudastanikin korjaamaan näin vinoutunutta mielipidettä.
Kuten erään Sin City-sarjakuvan takakannessa lukee, juttu on vähän kuin John Woo kohtaisi Raymond Chandlerin. Toisin sanoen, Sin City on moderni film noir -henkinen rikostarina – tai paremminkin tarinarypäs. Sarjakuvaa on tuskin koskaan tuotu taidokkaammin elävän kuvan muotoon. Jokainen otos on itse asiassa kuin ikkuna Millerin elävään sarjakuvaan. Kuvat ovat mustavalkoisia, lukuun ottamatta muutamaa väriläiskää, joilla on satunnaisesti korostettu neonvaloja, jonkun hahmon huulia tai ihonväriä. Rankasta tyylittelystä huolimatta Sin City tulee lähelle, kiehtoo ja vie mukanaan. Kaikki toimii leffassa niin hienosti yhteen, näyttelijöistä musiikkiin, ettei katsoja voi enää edes aavistaa kuinka monimutkaisella tavalla koko tuote on kasattu. Voisin esimerkiksi melkein lyödä vetoa siitä, että kaikki tarvittavat näyttelijät ovat olleet yhtä aikaa paikalla omissa kohtauksissaan, ja ettei kenenkään heistä ole tarvinnut seistä viher- tai sinitaustan edessä varttiakaan. Totuus on kuitenkin vallan muuta.
Entä leffan sisältöpuoli? Tarinaa kertovat miehet, kukin vuorollaan. En aio valittaa syrjinnästä tässä asiassa, sillä Sin Cityssä naisilla on ihan tarpeeksi valtaa ilman enempiä puheitakin. Leffan päämiehet ovat lainvalvoja Hartigan (uudesta kulmasta vanhaa rooliaan vetävä Willis), tylyn näköinen rikollinen nimeltä Marv (comebackiin oikeutettu Rourke) ja likaisten hommien penkomisen taitava Dwigth (ajoittain turhan paljon ulkonäköönsä luottava Owen). Hartigan on kertojista ensimmäinen. Mies, joka pelastaa pikkutytön raiskaajalta ja päätyy linnaan tölväistyään väärää kihoa. Marv tulee mukaan kuvioon toisena. Hänet ajaa liikkeelle kosto, jonka kohteena on hänen naisensa murhaaja. Kolmantena kertojana on Dwight, joka yrittää olla eräänlainen kaupunkiritari ja pelastaa heikot naiset (hah, amatsonejahan nuo…) pahalta maailmalta. Kaikilla pysyy pyssy hyppysissä, eikä kukaan kaihda käyttää väkivaltaa ajaakseen asiansa läpi. Koskapa väkivaltaa harjoitetaankin Sin Cityssä runsain mitoin, voisi leffan kuvitella olevan perin tympeä ja yksitoikkoinen kokemus. Vaan toisin käy. Henkilöhahmot on suunniteltu niin huolellisesti, ettei niiden seurassa pääse pitkästymään – tekivät ne mitä tahansa. Rouheat äijät ovat myös hauskoja, vaikka esim. tavanomaisia onelinereitä ei leffassa juuri kuullakaan.
Sin City on poikkeuksellisen kaunis ja juoneltaan monipuolinen toimintatrilleri. Nimekkäät näyttelijät eivät juuri anna aihetta moitteille, vaikka Jessica Alba tosin ei mitään uutta roolissaan annakaan ja sivuroolissa pahiksena piipahtava Rutger Hauer ei tunnukaan päässeen täysin hahmonsa sisälle. Yleisesti ottaen elokuvan sedät ja tädit on piirretty kankaalle juuri Millerin tyyliin sopivalla tavalla (tietysti, onhan Miller toinen leffan ohjaajista…). Benicio Del Toro on totta kai oiva Jackie Boy, eikä vähäisemmissäkään osissa sorruta ainakaan ylinäyttelemiseen. Tästä on hyvänä esimerkkinä “vinhoja” lävistyksiä “keräävä” Stuka, jota esittää Käytäväpeliä-sarjan Nicky Katt.
Aivan aukoton Sin Cityn juoni ei ole, eikä epäloogisuuksia senkään kohdalla ole voitu välttää. Esimerkiksi Bruce Willisin Hartiganin pitäisi ilmeisesti olla sydänvaivainen vanha ukko, jonka “pyssy ei enää tahdo nousta”. Tästä huolimatta heebo jaksaa porskuttaa liki kymmenen vuotta pienessä sellissään, muuttumatta tuskin yhtään. Mutta toisaalta: ihan kivahan se on, että äijä pysyy kaikin puolin toimintakuntoisena loppuun asti. Leffan teknistä puolta ei kuitenkaan voi moittia. Teatteriversion ääniraita kyllä kirahteli ajoittain aika allekirjoittaneen korviin, mutta tämä saattoi johtua myös katsomispaikasta. Näistä pikkuseikoista huolimatta – Sin City hakkaa kaikki muut sarjakuvafilmatisoinnit Batman Beginsistä (2005) Supermaniin (1978) kerta heitolla. Tätä leffaa on vaikea olla rakastamatta. Sen jokaista tummaa ja sateista kujaa. Hahmojen kirkkaana virtaavaa verta. Arpisia kasvoja. Piukeita verkkosukkahousuja. Takkeja. Silmiä. Päänsisäisiä jorinoita. Yeah, I’m truly in love.
