Jake Heke on maori-perheen isä. Päivisin jätkä kännää baareissa ja iltaisin juhlii kotonaan. Samalla vaimo, Beth yrittää kasvattaa heidän viittä lastaan. Vanhimmalla pojalla, Nigillä on omat jengikuvionsa, nuorempi poika, Boogie, joutuu koulukotiin ja heidän vanhin tytär, Grace yrittää vain olla kiltti toisille. Hän yrittää samalla pitää perhettä pystyssä ja olla äitinsä tukena.
Nykyisin uusimman Bondin ohjaajana tunnettu Lee Tamahori ohjasi ensimmäisenä pitkänä elokuvanaan Kerran sotureita. Se kuvaa hyvin maorien jälkeläisten nykyisiä oloja. Miehet litkivät viinaa ja käyttäytyvät väkivaltaisesti. Naiset yrittävät huoltaa lapsia parhaansa mukaan. Lapset hakeutuvat jengeihin ja ryöstöt lisääntyy. Maorit olivat kerran sotureita, mutta nykyisin jotain aivan muuta. Mikään ei siis ole hyvin.
Elokuva on rankka, väkivaltainen, mutta ennen kaikkea vaikuttava. Jos on hyvän draaman ystävä, niin sitä vaikuttavampi leffa on. Kerran sotureita näyttää hieman amatöörimaiselta ja halvalta, mutta silti tämä toimii. Lee Tamahori hoitaa ohjaajan pallilla istuskelemisen hyvin. Temuera Morrisonin riehumista olisi voinut vähentää, mutta nehän väkivaltaiset kohdathan ovat juuri niitä, jotka tekivät tästä aikoinaan ikimuistoisen.
Näyttelijöistä ei kukaan ole minulle entuudestaan tuttu. Temuera Morrison väkivaltaisena perheen isänä onnistuu roolissaan, vaikka hahmo onkin hiukan kliseinen. Perheen äitiä esittävä Rena Owen ja Gracea näyttelevä Mamaengarda Kerr-Bell tekevät leffan parhaimmat roolisuoritukset.
Jatko-osakin tälle tehtiin viisi vuotta myöhemmin. Siinä on suunnilleen samat näyttelijät, mutta ohjaaja on vaihtunut. Tämän jälkeen oikeastaan toivoo näkevänsä pian sen jatko-osan. Se on myös arvosteltu leffatykissä. Homman nimihän oli Soturin varjo – Kerran sotureita 2.
Muutamia pikkuvikoja löytyy, mutta silti Kerran sotureita on Uusi-Seelantilainen laatuleffa, johon kannattaa tarttua jos on vain mahdollisuus. Mistään “lauantai-illan ratoksi” -tyylisestä filmistä ei siis ole kyse.
