Alexander Payne on yksi amerikkalaisen nykyelokuvan mielenkiintoisimmista ohjaajista. Hän ei ole ohjannut noin 15-vuotisen uransa aikana tähän mennessä kuin vasta viisi elokuvaa ja nyt arvostelemani The Descendantsin ja Sidewaysin välilläkin on kulunut seitsemän vuotta, mutta hänen tummasävyisen komedian, realistisen draaman ja vahvan henkilöohjauksen yhdistävä ohjaustyylinsä on paistanut läpi näistä varsin hyvin. Hän on myös yksi niistä amerikkalaisohjaajista, joka on ollut mukana jokaisen elokuvansa käsikirjoitusprosessissa, joskin aina toisena kirjoittajana. The Descendantsissa on mukana myös yksi viime vuosien vaikutusvaltaisimmista Hollywood-tähdistä George Clooney. Hän onkin ehtinyt jo viedä elokuvan pääroolistaan reilun määrän palkintoja ja Oskari päättää lähteekö hän Clooneyn mukana loppukuusta. The Descendants on muutenkin esillä hyvin tämän vuoden gaalassa: ehdokkuuksia on viisi ja ne ovat kaikki merkittävissä kategorioissa. Ehdokkuudet ovat ansaittuja, sillä kyseessä on varsin laadukas draamaelokuva.
Elokuva kertoo Matt Kingistä, ison tontin Havaijilla omistavasta lakimiehestä jonka vaimo joutuu vakavan veneonnettomuuden seurauksena koomaan ja Mattin täytyy sen seurauksena miettiä miten hän rakentaa uutta elämää hänestä vieraantuneiden tytärten, hyvin villin Scottien ja päihdeongelmien takia sisäoppilaitoksessa olleen Alexandran kanssa. Tämän ohella Mattin täytyy myös pohtia mitä hän tekee hänen sukunsa perimän ison tontin kanssa: pitääkö se suvulla vai myydä se siitä satoja miljoonia tarjoaville bisnesmiehille, jotka aikovat rakentaa siitä unelmansa kauppakeskuksineen ja hulppeine kerrostaloineen.
Alexander Paynen, Nat Faxonin ja Jim Rashin käsikirjoitus on hieno saavutus. Tämä olisi helposti voinut vajota synkkyyden maille jos se olisi käsitellyt aihettaan vailla toivoa, mutta Paynen tyyli puree tässäkin erinomaisesti. Tässä on juuri oikea määrä vakavissa tilanteissa piileviä huumorin häivähdyksiä: sellaisia pieniä asioita joita huomaa vain ulkopuolinen tarkkailija. The Descendants käsittelee aihettaan myös sopivan hillitysti eikä sorru missään vaiheessa melodramaattisuuteen. Suuria itkuja ei nähdä eikä isompia raivokohtauksia ole, koska kokonaistilanne vie voimat kaikista hahmoista. Elokuvan hillitty lähestymistapa antaa katsojalle tilaa myös miettiä omaa elämäänsä ja sitä, miten suuri merkitys perheellä loppujen lopuksi on. Toisaalta, käsikirjoituksessa on myös heikkouksia. Elokuva on ajoittain hyvin verkkainen. Se on tietysti asiaan kuuluvaa, mutta joidenkin kohtausten tiivistäminen olisi terästänyt käsikirjoitusta entisestään. Pieni ongelma on myös se, ettei tässä oteta juurikaan riskejä sen pelossa että elokuvasta tulisi liian synkkä tai liian koominen.
Näyttelijätyö on aina ollut Paynen elokuvissa huippuluokkaa eikä The Descendants tee poikkeusta. George Clooney on ansainnut kaikki kehut joita hän on tästä elokuvasta saanut. Vaikka hän ei näyttelemisen maailmaa mullistakaan Matt Kinginä, hänestä huokuu todellinen ihminen joka on vaikeiden päätösten edessä. Hän ei ole tiukin ihminen ikinä, mutta hänellä on tietyt periaatteet joita hän noudattaa ja niiden pohjalla kasvattaa kahta tytärtään. Alexandraa näyttelevä Shailene Woodley ja Scottieta näyttelevä Amara Miller ovat myös erinomaisia esittämään hahmoja, jotka ovat elämänsä suurimman muutoksen edessä. Golden Globe -ehdokkaana ollut Woodley on erityisen hyvä huonon äitisuhteen kanssa painivana murrosikäisenä ja on harmi ettei hän saanut Oscar -ehdokkuutta. Muut näyttelijät tekevät myös laadukasta ja hyvin elävää työtä.
Kuvauksellisesti elokuva on varsin kaunista katsottavaa. Havaijin upeat rannat ja kaupungit on kuvattu ilman liikaa kikkailua tai turistivideomaisuutta. Nämä kuvat vapauttavat onnistuneesti ajoittain ahdistavaksi käyvästä aihepiiristä. Leikkaus on myös loistotyötä: saumattomasti kuvakulmia ja tilanteita hienosti rakentavaa, maltillista työtä. Äänimaailman valtaa havaijilainen musiikki, joka sopii elokuvaan hyvin ja keventää tunnelmaa mukavasti.
The Descendants on yksi vuoden 2011 parhaista elokuvista ja se puhuttelee katsojaansa henkilökohtaisella tasolla erinomaisesti. Silti sillä on kuitenkin omat ongelmansa: sen verkkainen eteneminen on yksi isoimmista ja saattaa olla aika häiritsevä tekijä monelle katsojalle. Toinen isompi on se, että siitä huolimatta kuinka hyvin se on tehty, se kuitenkin jää vain hienosti toteutetuksi draamaelokuvaksi. Tässä olisi ollut klassikon ainekset, mutta nyt jäädään hieman liiaksi nojaamaan Paynen virittämälle mukavuusalueelle. Se ei sinällään haittaa, koska vaikkei tämä mestarillisesti säväytäkään, on ilo katsoa The Descendantsin kaltainen elokuva: raskaasta aiheesta tehty erittäin hyvä draama, joka keventää oikeissa kohdissa.
